Tyhmät ihmiset

Mä oon huomannu monesti, kun jengi kysyy että mitä mulle kuuluu, ni ne ei jää kuuntelemaan pidempää vastausta kuin se perinteinen hyvää. Miks pitää kysyä jos ei kiinnosta? Muodon vuoksiko vai ihan vaan tavan mukaan? Hyviin käytöksiin kai kuuluu kysellä toisen kuulumisia. Mutta hei, mitä turhaan. Mielummin olla kuulematta sitä kysymystä, kun se että kerrot jotain ihan vaan itselles, koska kysyjä ei kuuntele kuitenkaan enään.

Koko "mitä sulle kuuluu?" on periaatteessa kysymyksenä aivan turha. Se on menettänyt arvonsa kai kokonaan. Joko sä vastaat vaan sen "hyvää" tai sitten sua ei vaan kuunnella sen pidemmälle. Sama kuin heittäisit sen muutaman sekuntin koiranpaskaan ja astuisit päälle.

Mä löydän tästä maailmasta ja näistä ihmisistä niin paljon turhuuksia ja idioottimaisia juttuja, että mulla meinaa hajota pää. Vielä enemmän raapii se kun huomaa, että teen itsekin niitä samoja asioita. Kai me vaan kaikki kuulutaan tähän johonki isoon syöpämassaan, joka on olevinaan tän maailman hienoin laji.

Eikö se niin mene että me ollaan oma laji? Ollaan se laji joka tän kaiken on hionut tähän nykyiseen malliinsa. Samaan aikaan kun me ihastellaan sitä, ni me tuhotaan se kaikki mitä ollaan saatu aikaan. Voi nyt helvetin ihmiset. Kuka täällä meitä opettaa olemaan kun ei siihen itse kyetä.

Hukkukaa periaatteisiinne ja syökää päänne.

Tallotaan maahan ne ketkä sanoo vastaan ja ne kenellä on vääränväriset kengät. Ja varsinkin ne ketkä ei osaa sanoa aakkosia takaperin tai syödä puikoilla.
Heitetään niiden päälle paskaa ja satutetaan sanoilla.

Kaiken tän sumun ja tuhkan keskellä me hengitetään kaulahuiveihimme ja suljetaan silmämme. Astutaan jonkun muun tekemiin jalanjälkiin lumihangessa jottei omat kengät kastu. Pyyhitään kasvoilta lumihiutaleita eikä missään tapauksessa katsota vastaantulevaa silmiin.

Ettei vaan tarvitsisi hymyillä.

Selkeetäkö

Eilen mä kai avasin mun silmät. Näin kaiken yhtäkkiä vaan selvemmin. Mua hymyilytti, musta tuntu hyvältä. Mä olin terve, en enää sairas, enkä mä ajatellu yhtään vitun mitään. Näin mun elämän selkeenä suoraan silmien edessä. Nautin ja olin vaan. Joku ihmeellinen voima vaan ohjas mun ajatustenjuoksua. En ollu enää sillä paikalla enkä tiennyt siitä hetkestä yhtään mitään.

Kaikki. On. Hyvin. Mitä vittua?

Sit joku otti mun kädestä kiinni ja sano et anna mennä. Se suukotti mun kättä ja hiipu sitten pois. Sen hymyilevät kasvot painautu mun mieleen ja mä vaan olin ja hymyilin. Mun ympärillä oli pelkkää iloa ja mä en enää tienny miks olin koskaan ollut masentunut.

Kirkas taivas lähetti mulle piiloutuneen auringon sanoja ja mä nappasin ne kaikki käsiini. Hiljaisessa pimeyden peitteessä mä kätkeydyin hyvänolontunteeseen. Tunnustelin hiljaa ohilipuvaa päivää ja kirjoitin mieleni perälle vaienneet ajatukseni.

Maailma oli niin värikäs, ja niin kaunis. Mulla ei ollut kylmä vaikka on talvi. Enkä mä sulkenu mun silmiä helmenvalkoisilta kauneuksilta. Avasin silmät niin auki kun mahdollista ja niinkuin käsketty, annoin mennä. Annoin sen kaiken paiskautua suoraan mun kasvoja vasten. Hellästi silitin sitä ja pitelin käsissäni.

Sanomattakin on selvää etten mä tarvitse mitään lisää. Vähän omaa aikaa ja rauhaa vaan. Helpottumista ja irtiottoja. Ja sut mun vierelle, vaikken ansaitsekkaan. En mä tarvitse maallisia turhuuksia ollakseni näin. Tässä on ihan hyvä nyt jo. Mä pärjään oikein hyvin, koska mulla on mun ajattelutapa ja mun oma pieni maailma. Hempeän vaaleanpunaiset auringonkukat ja silkkihiukset. Varvastossut ja mukaansatempaavat ruskeat silmät. Kultainen auringonlasku ja käsi kädessä.

Eilen mä olin vapaa. Olin pieni linnunpoikanen joka vasta opetteli lentämään. Räpyttelin ja räpyttelin mutten meinannut onnistua, mutta olin niin kamalan onnellinen sillä mut oli kuitenkin luotu siihen, ja sitä varten. Lentämään. Olemaan vapaa ja hymyilemään maailman pilkkaavien kasvojen alla.

Sukelsin siihen ajattomuuden nauravaan mereen ja hengitin kuplia. Sulauduin siihen ja tutkin itseäni. Ja mä tiesin ihan kaiken. Haluan haluan haluan olla ja tietää. Mä haluan olla se lintu joka lentää ja määrää itsestään. Mä olen se lintu, ja sä olet mun kumppani.