Suloinen suuruus

Katso kun mä hymyilen, huomaatko kun katson vain sinua? En huomaa muita, en tarvitse muita. Sun silmät sulattaa mun sydämen. Älä koskaan epäile mun rakkautta, sillä se on totta. Älä pelkää että mä meen pois, sillä mä en ole menossa minnekkään. Mä pysyn sun vierellä niin kauan kun annat mulle siihen mahdollisuuden. Mä oon löytäny sun kanssasi itestäni uusia puolia, sä teet musta hyvän. Sä oot parasta mitä mulla on koskaan ollut. Haluun viettää sun kanssa jokaisen päivän mitä mulle on annettu. Rakkaus on jotain mitä ei voi selittää, eikä sitä voi koskaan täysin ymmärtää.

Rakkaus tulee yllättäen ja oikea rakkaus kestää vastoinkäymisetkin. Rakkaus on kaunis ja se tekee ihmisestä ehjemmän. Rakkaus korjaa haavoja.

Maailmassa on niin paljon opittavaa, niin paljon uutta ja ihmeellistä. Haluan tutkia maailmaa, tunnustella elämää. Haluan silittää sun selkää ja pitää sua kädestä. Yhdessä sun kanssasi haluan etsiä ne polut jotka on meille tarkoitettu kuljettavaksi. Ja vaikka kaikki ei aina menisikään suunnitelmien mukaan, aina on mahdollista tehdä uusia suunnitelmia.

Ollaan tai ollaan olematta, mutta ollaan yhdessä. Ollaan onnellisia eikä anneta minkään pilata sitä. Salpaat hengitykseni, kiedot pauloihisi. Suutelet pois kaiken tuskan. Kosketat siten, miten kukaan muu ei ole koskaan koskettanut. Viet jalat alta ja saat ihoni kananlihalle. Sekoitat pääni tuoksullasi.

Ihosi vasten omaani, en ole enään tässä todellisuudessa. En halua ajatella tulevaisuutta, enkä välitä siitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan kunhan sä kuulut siihen. Sun vieressä oon turvassa, sä saat mun silmät loistamaan kirkkaammin ja sä saat hymyn mun huulille tahtomattasikin. Mä oon tässä nyt, on mun aika olla onnellinen ja nauttia elämästä. On mun aika huokaista helpotuksesta ja ajatella että kaikki kyllä järjestyy. Tää on mun tähänastisen elämän tärkeimpiä hetkiä.

Mä haluan löytää itseni, tutkia uusia puolia ja löytää uusia tapoja ajatella. Haluan pystyä nukkumaan levollisesti. Haluan oppia jotain uutta ja ylittää itseni. Haluan elää mun elämää sillä tavalla mikä musta tuntuu parhaalta. Kuin perhonen, haluan lentää vapaana ja katsella maailmaa pienen hetken. Haluan nauttia lyhyestä ajastani, ottaa siitä kaiken irti.

Talvipakkanen ei pysty jäädyttämään mun siipiä, musta taivas ei pelota mua ollenkaan. Huomaamattomana lennän ajatuksillani sukkahousut jalassa ja silitän sun hiuksia kun nukut. Mulla on salaisuus, mutta en kerro sitä teille. Se on mun oma aarteeni

Tyttöni mun.

Viime yönä mä tunsin sen. Mä pelästyin sitä suunnatonta onnellisuuden hetkeä. Sun suuret ja lempeät silmät sai mut hymyilemään leveämmin kuin aikoihin. Sun hiukset oli sotkussa ja kasvot uniset. Sun iho oli pehmeä ja en voinut muuta kuin katsoa sua. Sä olit niin kaunis, sua kauniimpaa en ole nähnyt. Sä sait mun sydämen hyppimään kurkkuun. Sä veit multa viimeisetkin järjen hippuset ja sekoitit mun pään.

Huumasit mut tuoksullasi, kosketuksesi sai ihoni värisemään. Rintakehäni pomppi epätahdissa. Hengitin läsnäoloasi ja annoin sun vallata koko kehoni. En tiedä mitä mulle tapahtui, mutta mä tajusin jotain tärkeää. Tajusin ja ainakin koitin sisäistää. Sä olet mun maailmani, sä oot pelottavan koukuttava. En halua olla ilman sua, en enää koskaan. Haluan tietää kaikki sun salaisuudet. Haluan jakaa sun kanssa murheet ja pienet ilot. Haluan hassutella sun kanssa ja keksiä tyhmiä juttuja, sellaisia, mitä muut ei ymmärrä. Haluan kietoa kädet sun ympärille, painaa kasvot sun kaulalle ja tuntea sun tuoksun. Haluan lämmittää sun käsiä kun sulla on kylmä. Haluan huutaa koko maailmalle että sä olet mun.

Rakastan sua päälaelta varpaisiin. En muuttaisi sussa pienintäkään asiaa, kelpaat ja tulet aina kelpaamaan mulle tuollaisena. Mun silmissä olet ikuisesti maailman kaunein. Ihmeellinen, lumoava. Ilman sun läsnäoloa pelkään maailmaa. Ilman sua en osaisi enää hengittää, enkä elää. Ja kultaseni, mitä ikinä tapahtuukaan, tulen aina pysymään sun vierellä. Mä pidän sua kädestä ja silitän sun kasvoja. Oon tässä aina kun tarvitset mua.

Oon valmis taistelemaan sun takia, oon valmis kaikkeen mitä ikinä eteen tuleekaan. Koska kun mä sain sut, mun elämässä aukes uusi sivu. Sä teet musta onnellisemman kuin olen koskaan ollut. Sun kanssa mun ei tarvitse pelätä menettämistä. Sun suloinen olemus saa mun vatsassa lentävät perhoset lepattamaan aivan liian nopeasti. Kun katson sua, mulla on lämmin, ja mä en voi olla hymyilemättä.

Katson sua silmiin. Hengitys salpaantuu. Puret huulta, katsot mua niin kuin olisimme tässä kahden. Puristan käsiä yhteen mutten saa kerättyä itseäni. Annat mun katsella sua, ilman sanoja. Mun koko vartalo kihelmöi. Mä tuijotan sun huulia ja sä annat mun nähdä pienen mutta maailman ihanimman hymym. Mä en pysty olla vastaamatta hymyyn. Sun silmät on kirkkaat ja ne katsoo mua päin. Katselen sun huulia. Nostan käteni ja silitän kasvojasi. Annan sormien liukua ihollasi. Hengitykseni on raskasta. Siirrät kasvosi lähemmäs omiani. Katsot mua silmiin ja hymyilet. Häkellyn. Suljen silmät. Tunnen huulesi vasten omiani. Hitaasti, hellästi. Pelkkää rakkautta ja kiintymystä. Ja vain me kaksi. Vedät mua lähemmäs itseäsi. Liikuttelet käsiäsi vyötärölläni. Suutele mua, älä koskaan päästä irti. Anna mun unohtaa maailma ja muistaa vain sut.

Minä rakastan sinua. Tyttöni mun, rakastan vain sinua. Rakastan sinua niin ettei siinä ole mitään järkeä.

tyhjää

Ollaan olevinaan jotain mitä ei olla, ei uskalleta. Ei jakseta tehdä mitään. Ei mennä minnekkään.

Maataan tässä paikallaan niin kauan kunnes on pakko kiskoa itsensä ylös. Ei ajatella mitään, unohdetaan kaikki. Kuiskaillaan toisillemme suloisia asioita.

Peloton sielu mustassa maailmassa. Harmaa savu sokaisee silmät, suu hymyilee. Unohtunut, hiipuvainen, sinä ja minä. Hassulta tuntuva pieni hetki joka saa sydämen pomppimaan hurjasti.

Sitä ja tätä, ei yhtään mitään. Mä en osaa kirjoittaa. Mä en jaksa kelailla asioita. Eikä mun tarvitsekkaan.

Helppo sanoa mutta vaikea toteuttaa. Hassulta tuntuvia fiiliksiä ympäri päivän. Mulla on kaikki tässä ja nyt, eilinen muistissa, huominen salaisuutena.

Miksei ole sitä ja miksei ole tuota? Miksi halutaan vaikkei tarvita? Eihän mikään ole koskaan tarpeeksi, eikä mikään koskaan tyydytä sua kokonaan. Me ollaan ihan tyhmiä, välillä meillä ei näytä olevan järkeä päässä ollenkaan. Salataan itsemme ja havitellaan suurinta. Meillä on pitkä matka edessä, ja siitä on välillä vaikea selvitä, mutta me ei sisäistetä sitä.

Ajattelutapa kiteytyy yhteen mahdottomaan. Kurkotellaan, muttei koskaan yltetä. Typerä ihminen, haluaisit jotain mitä voit teoillasi saavuttaa. Miksi mahdoton kiehtoo? Vähemmälläkin selviät.

Sekavaa, en mä ymmärrä itsekkään.

Hassu juttu

Me pelätään huomista ja vieraksutaan muutosta. Me ei osata olla suvaitsevaisia, me ei osata hyväksyä erilaisuutta. Me pelätään paljon kaikkea ja koitetaan piilottaa se muilta. Me esitetään vahvoja, koska pelätään sitäkin, mitä muut meistä ajattelee.
Mutta se on tosiasia, ettei mikään ole koskaan täydellistä. Vaaleanpunaiset lasit särkyy ja sirpaleet lentää sun kasvoille. Mutta joku on joskus luvannut, että meidän on mahdollista selvitä ihan kaikesta.

Ympärilläsi näät paljon pahaa joka päivä, mutta voit itse vaikuttaa siihen, jäätkö katselemaan pahuutta, vai etsitkö kaikkea sitä hyvää mikä tasapainottaa pahaa.

Oletko valmis? Se alkaa nyt. Et voi enää perääntyä. Mikä se on, sitä en tiedä. Se on mittaamaton, näkymätön, hento, virheetön. Se koskettaa kasvojasi, vähitellen se valtaa koko kehosi. Se lämmittää ja suojaa, se pitää kädestä. Edelleen sinä pelkäät, pelkäät että se menee pois, pelkäät että putoat takaisin maanpinnalle. Suloinen onnelisuuden kuplasi poksahtaa. Kukalie sen mahtaa rikkoa, en tiedä sitäkään.

Joskus on oltava itsekäs ja ajateltava itseään. Joskus maailma heittelee, etkä voi luottaa kuin itseesi.

Muokkaa omaa itseäsi, älä anna muiden vaikuttaa siihen mitä olet. Älä pelkää, ainakaan kovin paljon. Älä epäröi, juokse niin kovaa kuin jaksat, älä katso taaksesi. Hengitä, tunnustele ilmaa. Kerää sadepisaroita, maista auringonvaloa. Hymyile turhaan, ihastu, rakastu, ole onnellinen, välillä onneton, piristy, hymyile taas, rohkaise itsesi.

Mikään ei mene suunnitelmien mukaan, mutta se ei haittaa mua. Hetkessä on taikaa, paljoa en suunnittele etukäteen.
Hymyilyttää. Mä en ottanu tänään lääkkeitä, enkä menny edes sekaisin.

Mulla on kaikki mitä tarviin. En vois edes toivoa mitään muuta. En tarvii muuta.

Hassu juttu, mä taidan olla rakastunut.

Talvi

Mitä tää on, kun neljän aikaan alkaa tulla jo pimeää? Viideltä näyttää jo ihankuin olis yö. En muistanu et se tapahtuu näin nopeesti. Vuodenajat muuttuu, maailma muuttuu, samoin ihmiset. Tää tuntuu ihan kivalta. Mä kuitenkin pidän yöstä, joten eipä mua haittaa että se tulee näin aikaisin. Pimeys on jokseenkin turvallista. Pimeys on kaunista.

Mä oon kai aukaissu uuden sivun mun elämässä. Ainakaan musta ei tunnu siltä, että kovinkaan moni asia olisi samanlailla. Vaikka ulkona on pimeetä, tuntuu lämpimältä. Varsinkin kun saa kietoa kädet toisen ympärille. Pieneltä ja lyhyeltä tuntuva hetki keskellä katua. Saan seistä sun kenkien päällä koska jätin omani sisälle.

Mä en olis mitään ilman muita ihmisiä, tai näitä maailman ja elämän muutoksia. Muutos on kaunis, se on hyvä. Pimeästäkin löytyy monenmonta valoa, ja pimeässä nämä valot ovat kauneimmillaan.

Kohta on taas niin kylmä, ettei kykene polttamaan tupakkaa jäädyttämättä sormia. Kohta taas kirpeät lumihiutaleet paiskoutuvat kasvoille ja ilma kipristää.

Mä oon muuttumassa. Mä oon muuttumassa parempaan. Mua ei voi estää kukaan, ei mikään. Vastoinkäymiset on tarkoitettu voitettavaksi ja elämä elettäväksi. Aion elää täysillä, tehdä jotain uutta, kokea kaikkea mikä musta tuntuu hyvältä. Ja nyt mä tiedän et mä ansaitsen tän kaiken. Mä ansaitsen tuntea hyvää oloa.

Maailma vasten mun kasvoja. Kirvelee, paleltaa, raapii, sotkee, rypistää. Ei se mua haittaa. Mä hymyilen, mä olen oma itseni enkä pelkää näyttää sitä. Mulla on ollut ja on edelleen, mun omat murheet. Eiköhän meillä kaikilla? Mut joskus musta tuntuu, että niiden avulla mä olen just mä, tällainen, muuttuvainen. Mä oon kasvanut niiden avulla, mä olen löytänyt niiden avulla monta uutta ovea avattavaksi. Taistellut tieni läpi kaiken sen paskan, mitä joku on kiusallaan mun päälleni viskellyt.

Mua naurattaa, mä hymyilen.

Minun omani.

Sinä olet kuin aarre, vaalin ja suojelen sinua viimeiseen asti. Pidän sinut itselläni, pidän kauneutesi salassa muilta.

Ihosi tuoksu huumaa minut. Leikitän sormiani kehollasi. Pelkoa ei ole olemassakaan, eikä ehkä meitä. Mutta me olemme kahden, vain me kaksi, hiljaisuus ja sanaton lempeys.
Oma pieni pakkomielteeni, oma turvapaikkani.
Vie pois pelkoni.
Muovaa minut uudestaan.

Sinun seurassasi minun on helpompi hengittää. Saat väkisinkin hymyn kasvoilleni, nauravat silmäsi saavat minut onnelliseksi jälleen.

Kaikki on nyt tässä, sillä sinä olet minun omani. Olen valmis kaikkeen. Olen valmis, sillä sinä olet kanssani. Älä milloinkaan mene pois, sillä kultaseni, minä tarvitsen sinua.

Mä elän.

"Me rukoillaan Jumalaa mutta palvotaan saatanaa, joka asuu meissä. Se raatelee ilon ja tekee meistä ruummiimme orjia. Se kiduttaaa meitä ja saa meidät uskomaan, että me ansaitaa se. Me ollaan enkeleitä. Helvetin puutarhoissa tanssivia valkoisia enkeleitä. Kylmää luuta ja vauvannukkaista ihoa. Hymyillen me valehdellaan silmät ja korvat täyteen paskaa. Me vihataan itteämme. Me jumaloidaan itteämme. Me ollaan liian laihoja ja liian lihavia, me ollaa sairaita ja mielipuolia, kuolleita. Me ei olla mitää.

Jumala on valinnut mut. Se on viennyt mut tulen läpi ja hymyillen ohjannut mut veden äärelle. Mä en tiedä miks, enkä haluakkaan. Mun elämä on nyt tässä, sydän tulisia arpia täynnä enkä mä silti ole oppinut mitään. Vaan sen, että miten on pelättävä itseään, sillä kukaan ei voi satuttaa sinua niin kuin sinä itse. Että on vaan rakastettava itseään vähän enemmän ja vähän vähemmän, että voi elää. Huomenna mä lähden matkaan enkä koskaan enään palaa. Mutta vaikka mä juoksen vesien syvyyksiin ja taivaan sydämeen, mä olen silti aina minä. Siksi ainoa, mitä pelkään, olen minä.

Ja mä tiedän, että kaikki alkaa juuri nyt. Että mä olen valmiina lähtöön, vaikka tiedän, että pelkään elämää ja itseäni vielä enemmän. Enkä ehkä koskaan löydä sitä, mitä lähden etsimään. Silti mä haluan lähteä, etsiä, kadottaa, kadota ja unohtaa ja muistaa taas, palata. Mä olen valmis kadottamaan kaiken, mihin uskoin enkä tiedä enään mitään. Mua pelottaa. Mä elän."

Tää teksti onnistuu joka kerta ravistelemaan mua kun törmään siihen puhelimen muistiossa. En tiedä kuka on sen kirjoittanut, mutta musta tuntuu joka kerta kuin se olis tehty mulle ja varmaan monelle muullekkin. Haluaisin todella tietää kenen ajatuksia tuossa on.

Mä elän, hengitän, tunnen. Mä olen ihminen.

En tiedä.

Tunnen tämän, tunnenko mitään? Näenkö, kuulenko? Missä mä olen?

Eksynyt joka kurottaa kättä johon
tarttua. Sitten kun se käsi ilmestyy, ei usko silmiään. Hengitys salpaantuu ikuisuuden tuntuiseksi ajaksi. Ei voi muutakun puristaa. Puristaa kättä ja antaa sen johdattaa, viedä mukanaan.
Mä en välitä, en välitä enää mistään. Tää on ihan hassua, osaan olla siinä ja tässä ja vähän tuossakin. Tykkään pikkuasioista. Tykkään uudesta lävistyksestä ja sen aiheuttamasta kivusta, tykkään mehujäästä, tykkään laittaa talvikengät jalkaan ja tykkään jättää jalanjälkiä ensilumeen.

Hiljaisuus on mun uusi parasystävä. Siihen voi upota ja sen voi kuulla vaikka ympärillä olisikin hälinää.
Vähemmän puhetta, vähemmän tarvetta mihinkään. Mikä määrittää mut? Kuka päättää kohtaloista?

Sielulla kolmet kasvot. Näkymättömät ja hennot. Vastakohdat, täysin erilaiset.
Mitä näet? Et mitään.

Salaisuuksia täynnä, mieli johdattaa kummallisuuteen. Mikä tekee sairaan? Mikä muuttaa mielen?
Suoraan eteenpäin, älä pelkää. Tartun kiinni, puristan, en päästä irti.
Älä koskaan mene pois.
Oletko sama vielä huomenna, olenko minä tässä vielä huomenna?

Keho värisee, rintakehä kohoilee tasaiseen tahtiin. Paikallaanpysyminen vaikeaa, hetkessä silmissä sumenee.
Miten päästä pois, miten mennä karkuun?
Ei mua kiinnosta, ei hetkauta. Katse suora, tuijottaa. Silmät on auki, mutta mitään en näe.

Jaa, että mikäkö mua vaivaa?

En tiedä

Hymyilyä

Kaikki mikä on painanut mun mieltä alaspäin, kaikki mikä on vaivannu ja sekottanu mua, tuntuu kuin pudonneen pois kyydistä. Epäselvyydet mun osalta on ratkennut vihdoin. Selkeääkin selkeämmin tiedän nyt mitä haluan elämältä tällä hetkellä, ja keiden haluan siihen kuuluvan.
Tällä hetkellä en tarvitse mitään lisää, ihmissuhteet ovat kunnossa. Ehkä tänään en pelkää enää niin paljon. Uskallan olla. Uskallan elää.

Ota mua kädestä, älä päästä irti. Anna mun katsella sun hymyä. Anna mun koskettaa sua. Silitä mua, pidä itselläsi, omanasi. Sillä sun kanssa mun on hyvä olla, siitä en tahdo pois, ja sua mä en vaihtais keneenkään toiseen.
Uskallan luottaa tähän hetkeen, tähän tunteeseen. Ehkä vielä uskallan heittäytyä mukaan täysillä, niin etten tunne ollenkaan pelkoa.

Selkeästi, yksinkertaisen hennosti. Ilman vastaväitteitä, ilman huolta tästä tai mistään.
Hengitys kevyttä, ja ilma tuntuu hyvältä. Kylmyys kirvistää kasvoja aamuisin, mutta se tuntuu yllättäen hyvältä. Halaus sinulta lämmittää koko päiväni.
Puhdasta nautinnon tunnetta. Puhtainta iloa pitkään aikaan.

En halua edes ajatella sitä, ettei oma pieni depressioni ehkä koskaan mene pois. Ei sillä ole väliä, selviän sen kanssakin, olen selvinnyt tähän astikkin. Osaan olla sen kanssa, ja opettelen koko ajan tuntemaan lisää iloa.

Olen vapaa, mutta kahleissa. Olen siellä missä haluan, olen minä, olen tässä. Tykkään tästä, tykkään vähäsen maailmasta, tykkään ihmisistä ympärilläni.

Jossain ylhäällä joku hymyilee minulle. Ja se hymy on leveä, se valaisee päiväni.

Auton takapenkki, kirkkaat valot ympärilläni. Hymyilen yksin tässä. Haluan nukkua tekounta ja herätä aamulla uuteen päivään.

Väsyttää olla tässä

Jos hiljaisuuden voisi kuulla, se olisi tässä. Kaiken puheen ja metelin keskellä mulla on oma pieni kupla, kupla joka pitää mut rauhallisesti syleilyssään. En kuule mitään vaikka kuulen paljon, en halua kuulla, en halua tiedostaa.

Makaan poikittain sängyssä, jalat seinää vasten. Hiuksissa ja kasvoilla mulla on vieläkin edellinen päivä. Monta tuntia olen tässä jo maannut turhana, koittanut taistella unta vastaan. Muutama pilleri, puolisen tuntia, olisin jo unessa.

Ikävöin sinua ja sitä pelotonta oloa. Muutama päivä on liikaa välillämme. En haluaisi maata tässä yksin, yksin en haluisi olla hiljaisessa kuplassani. Haluan sinut tänne, viereeni.
Ei tarvitse puhua, ei sanoja tarvita. Hiljaisuudessa toisen kosketus yltää syvälle. Se villitsee ja se saa haluamaan lisää.

Pelkäätkö sadetta? Pelkäätkö tuulta tai myrskyä? Pelkäätkö rakastua, pelkäätkö tuntea?

Älä enää pelkää, älä murehdi. Hetki hetkeltä maailma punoo suunnitelmaa sinulle. Anna sen kuljettaa, anna sen yllättää. Tulet kaatumaan, sinuun tulee sattumaan, mutta nouset ylös ja löydät haavoille parantajan.

Täydellinen hiljaisuus. Raskas mieli, painaen päätäni tyynyyn. Mun ei ole pakko tehdä mitään.

Aamu

Joku taitaa tahallaan kiusata mua. Nukun joka aamu pommiin, oon liian väsyny heräämään ja alottamaan uuden päivän. Sitten kun vihdoin saan revittyä itseni sängystä, kävelen olohuoneen läpi ja liukastun kissan oksennukseen. Siis oikeesti. Siinä vaiheessa ei voi muuta kun kiroilla mielessään. Kauheella kiireellä laitan itteni taas ihmisen näköiseksi, mutten tunne oloani hyväksi niinkään. Olen epävarma kaikesta. Pelkään sitä mitä tänään heitetään mun päälle.
Juuri ja juuri ehdin bussipysäkille. Sätkä nousee inhottavasti päähän ja kurkkuun sattuu. On niin sumuista, etten nää lähestulkoon mitään. Hyppään bussiin ja toivon ettei mun tarvitse nousta tästä ikinä. Tässä on just hyvä. Lämmin penkki, poski kylmää ikkunaa vasten.
Kohta mun täytyy kumminkin nousta tästä ja kävellä koululle. Sinne missä mun on vedettävä iloinen Emma -naamari päälle. Pitäis olla ahkera ja jaksaa sitä painetta. Selvitä siitä hälinästä keittiössä ilman että saa taas paniikkikohtauksen.

Pakotin itseni nousemaan oikealla pysäkillä. Niin paljon autoja joiden melua en jaksaisi kuulla. Laitan musiikin kovemmalle ja pipon syvemmälle päähän kuulokkeiden päälle. Farkuissa on polvessa aukko ja jalkoja palelee muutenkin.
Tuntuu niin turhalta olla täällä, kun voisi vielä nukkua lämpimässä peiton alla, suojassa maailmalta.

Tajusin kaikenlisäksi että unohdin ottaa mulle juuri viime perjantaina määrätyn lääkkeen. Vittu.

Näin mulla. Miten sun aamu meni?

Ehkä vielä opin.

Mietin liikaa maailman menoa, kaikkea sitä pahaa ja turhaa mitä täällä on. En ymmärrä enää mitään koska ymmärrän liikaa.
Tahtoisin muuttaa pois, tahtoisin aloittaa alusta, jossain muualla. Tuntuu että oon ollut täällä jo ihan liian kauan. On toki paljon hyvää, mutta ihan liian paljon pahaa. Liikaa sitä, mikä saa mut miettimään että mitä mä teen täällä?
Huomaisko kukaan edes jos lähtisin pois, vaihtaisin maisemaa. Enkä tarkoita että haluan kuolla. En nyt, en enää. Saisinko mä uuden mahdollisuuden?

Jossain vaiheessa tuun hukkumaan korviani myöten tän maailman meininkiin. Tähän tapaan elää ja selvitä päivästä päivään. Haluan olla vapaa, kiskoa kahleeni irti tästä paikasta. Haluan löytää vapauden. En halua enää olla kenenkään armoilla, kenenkään käskynalaisena.

Miksen voi päättää itse itsestäni? Miksen voi tehdä valintojani itse. Koko päivän mun päässä on pyörinyt noin kolmesataaseitsemänkymmentäviisi asiaa, enkä saa enää yhdestäkään selkoa. Hukun niihin ja tähän hetkeen. Kuin olisin valveunessa. Päivät lipuu ohi enkä mä edes huomaa sitä. Hetkessä mä herään todellisuuteen ja silloin en voi muutakuin kuluttaa aivojani näillä ajatuksilla.

Miksen voi elää pelkästään öisin? Yöllä kaikki on niin kovin kevyttä, helpompaa. Tosin, vain silloin kun mietteensä päästää leijumaan taivaalle. Ja siellä niitä ei nää kukaan, on niin pimeää ja niin, siinä hetkessä on kaikki. Kun ei tarvitsekkaan ajatella mitään, paino tippuu harteilta ja silloin on kai kaikki ihan hyvin.

Mitä se on kun kaikki on vuorotellen hyvin ja seuraavana taas ihan päin vittua. Veri virtaa kyllä suonissa muttei ole varma onko elossa. Hengityksen voi kuulla hiljaisuudessa muttei ole varma saako happea. Saako täältä ylipäänsä mitään irti mistään?

Olen riippuvainen ihmisistä, vaikken haluaisikaan. Huomaamattani satutan yhtä jos toistakin. Kostaakseni sen, mitä minulle tehtiin, niinkö?
Tarvitsen läheisyyttä, mutten ole varma osaanko ottaa siitä kiinni ja nauttia. Olen varmaan ihan paskana, tympiintynyt itseeni ja kaikkeen ympärilläni. En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä, että mikään oikeasti tuntuisi enää miltään.

Väsyttää antaa ajatusten juosta, väsyttää ymmärtää kaikki tää niin vitun selkeesti.

Mutta niinkuin sä eilen sanoit, tai oikeastaan ehdotit, tiedän mikä tekis mut onnelliseksi. Tyhjä huone, vain me kaksi, maattais lattialla ja poltettais tupakkaa. Ihan liikaa tupakkaa ja ihan liikaa toisiamme. Niin voisimme kadota hetkeksi, ollaa vaan olevinamme.

Haluan pyytää anteeksi maailmalta olemassaoloani. Ehkä vielä opin olemaan minä, ja ylpeä siitä.

Yesterday

Millonkohan viimeks olisin voinu sanoo et mulla on ollu hyvä päivä. Niinku ihan koko päivä. Mä oon jopa hymyilly aitoa hymyä.

Tänään mä oon elossa, mä tiedän sen. Tänään mä tunnen jotain.

Mä ja yö. Mä ja mun mietteet. Enkä mä mieti mitään paskaa, mietin sitä mikä on hyvin, sitä mikä tuntuu vielä hyvälle.

On kylmää, pimeetä ja märkää. Mun tekis mieli jäädä asfaltille makaamaan. Ihan vaan koska tekee mieli, ilman mitään oikeeta syytä. Mun tekis mieli taas ottaa kengät pois ja kävellä jonnekkin. Jäädyttää varpaat ja antaa jalkojen johdattaa.

Mitä sitte, jos mun hiukset on sekasin, septum joskus vinossa, meikit levinny sateesta. Mitä sitten jos en aina oo henkisesti niin vahva ku moni muu täällä. Mä oon silti olemassa ja ehkä mulla on joku tarkotus. Ehkä mä en ookkaan täällä ihan ilman syytä.

Onneksi kukaan ei voi määritellä sitä, minkälainen ihmisen pitäisi olla. Onneksi me ollaan kaikki erilaisia.
Mulle huomautetaan usein siitä, että tuijotan ihmisiä. Tuijotan, koska ihmiset on kiehtovia, jokainen on omalla tavallan ihan hiton mielenkiintonen.

Onko täysin onnellista ihmistä olemassakaan? Tai vaikka tähänastisen elämänsä olisikin paistatellut ilman huolen häivää, ovat vastoinkäymiset luultavasti vasta edessäpäin. Joten miksi mun pitäis jäädä paikalleen vellomaan surkeassa olossa. Helpottavaa on, kun ajattelee että mäkin olen vielä jonain päivänä onneni ansainnut. Ja sitten kun se päivä koittaa, aion nauttia täysillä, elää kuin viimeistä päivää, ja tehdä kaikkea mikä rakentaa mulle onnen.

"Onni, tuo maailman vaikein asia, sitä kiertää, niinkuin kasia. Sitä tyhjentää niinkuin lasia ja suurimmaks osaks se on pandooran rasias, se on siellä, visusti piilossa."

~

Tässä eilisen päivän fiilikset joita en vielä eilen halunnut julkaista. Tänään mulla on edelleen ihan hyvä fiilis. Ehkä tästäkin tulee hyvä päivä.

Ehkä mä osaan kohta jo olla, eksymättä koko ajan surkeuteen.

Pitkästä aikaa uskalsin ajatella.

Mustia kyyneleitä. Kukaan ei nää, kukaan ei huomaa. Pienen hymyn alle helppo piilottaa tuhansia asioita. Tunne joka valtaa minut. Tunne joka nirhaa viimeisimmätkin ilonaiheet. Tappaa ja raatelee palasiksi. Mitä jää jäljelle? Tyhjää ja jokaaamuinen pohdinta; "Miksi mun pitää nousta ylös sängystä?"

Saisinko takaisin onnellisuuteni? Saisinko takaisin sen hyvän ajatusmaaiman jossa mikään ei voinut satuttaa.

"Otat kaiken ittees"
Ai että otan vai?
No otan. Vittu että otan.
Mitä musta on jäljellä? En siedä itseäni, en jaksa sitä mitä musta on tullut. En jaksa olla minä, en jaksa, mutta yritän.

Sillä ainut mitä minulla enää on, on minä itse. Olen valmis kohtaamaan sen kaiken paskan, mitä maailma mun päälle tulee vielä heittämään. En ehkä selviä, mutta olen valmis. Sillä minä olen minä, tästä en muutu. Sirpaleeni kerään maasta, tungen taskuun ja ehkä jonain päivänä kaivan ne esiin ja pistän taas kasaan. Minä sen teen, ei kukaan muu. Ehkä en tarvitse ketään muuta. Ehkä mun kuuluu olla yksin. Ehkä en osaa olla kenenkään omaisuutta. Ehkä oon kieroutunut ja vääränlainen. Ehkä oon allerginen ihmisille. Mutta eihän se haittaa, eihän?
Silti oon tässä, ihmisenä, kävelen pimeetä katua himaan.

On tullu syksy. Yleensä syksy nähdään sellaisena, että luonto leikkii väreillä, maalaa puut kirjaviksi ja tekee jokapaikasta kauniin.
Mutta kaiken sen sateen keskellä, alkavat sormet paleltua. Kasvoilla valuu vesipisaroita.
Ja kohta ei mikään muu ole enään värikästä, kuin ihmisten sateenvarjot, jos edes nekään.
Mieli on jokaisella synkempi kuin muutama kuukausi sitten. Vaatteet vaihdetaan paksuihin ja tummiin.
Peitetään niiden alle se mitä ollaan.

Mutta maailmalta et pääse piiloon. Turha juosta karkuun tai peittää kasvoja hupun alle.
Jokapäiväinen selviytymisleikki. Kuka jaksaa ja kuka osaa kulkea oikeita polkuja. Toiset kaatuu, jää maahan makaamaan. Toiset kaatuu, mutta nousee pian ylös jatkaakseen matkaansa. Voisimpa aina kuulua tuohon jälkimmäiseen.

"Kylmä ku kivi, ei tunnu enää miltään. Vaik mä koitan kyynel ei nouse silmään."

Seison tunnelin päässä, matka on pitkä. Seinillä muistot, tunnelin päässä valo. Valo on onni.
Pystynkö ohittamaan muistot ja siirtämään ne menneeseen?
Sillä vasta sitten minulla on onni.

Olen alkanut taas tykkäämään yöstä, vaikken osaakkaan enää nukkua.

Ei siin taitais edes saranat narahtaa, ku oltais jo toisaalla.

Maailma vasten mun kasvoja. Maailma on paha, mut ihmiset on pahempia. Ihmiset tekee maailmastakin pahan. Miksei voi vaan rakastaa toisia? Miksi pitää ajatella vain itseään jos näkee toisen jo valmiiksi kärsivän.
Miksi halutaan satuttaa toisia, eikä edes välitetä siitä?

Missä on tunteet? Missä on aito välittäminen? Keneen voi luottaa.. Ei ehkä keneenkään. Vain ja ainoastaan yksin itsensä kanssa on hyvä olla. Se ei ole onnellisuutta, se on yksinäistä, mutta se ei satuta.

Tarttuuko joku vielä käteeni, vetääkö minut mukanaan, viekö syvälle siihen turhuuteen? Hetken leikkii, hetken antaa olla onnessaan. Hetken päästä heittää pois, repii kaiken palasiksi, haukkuu, pilkkaa, syyttää, vihaa.

Miten kaiken sen jälkeen jäljelle jää vain tämä. Viha. Miten se on edes mahdollista. Valheilla peitetty viha. Miksi antaa toivoa kun sitä ei ole. Miksi uskotella olemattomia. Miksi riistää toiselta kaikki. Miksi pilata kaikki mikä tuntui joskus hyvältä.

Miten hän enää oppii tuntemaan aitoa iloa, kun mikään ei kiinosta. Kun haluaa vain piiloutua maailmalta. Kun haluaa vain kadota, karata, lentää pois. Mennä paikkaan jossa menneellä ei ole väliä. Paikkaan jossa mikään paha ei pääse koskettamaan heikkoa. Paikkaan jossa kaikki on mahdollista.

Unohtamista vaikeampaa ei ole. Kuinka voi unohtaa, jos joku merkitsi niin paljon, kohteli kuin paskaa, heitti pois kaiken sen mitä oli joskus. Kuinka helvetissä unohtaminen on jossain määrin edes mahdollinen vaihtoehto.

"Kato mitä sä teit, sä jätit vain sirpaleita, heitit hiekkaa suoraan mun silmiini, multa petti alta maa."

Kuinka se, kenestä välitit joskus enemmän kuin mistään muusta, voi muuttua siksi, ketä täytyy vihata. En minä vihaa. Muistelen sitä kaikkea hyvää. Mutten voi estää Sinua vihaamasta.
"Mun tekis mieli hakata sut."

"Anna mennä. Kumpa vain tekisit sen."

Sanat eivät merkitse mitään, teot tekevät tuhoa. Ihmiset pettureita, toiset liian heikkoja. Valheiden keskellä mietin mitä muka tein väärin. En mitään. Jos vain voisin, menisin ajassa taaksepäin.

Enää ei voi luottaa kuin omaan itseensä. Enää on mahdoton tuntea kiintymystä, ilman pelkoa. Ja aina kun pelkäät, kuuntele itseäsi, kysy miksi pelkäät. Sillä yleensä et pelkää suotta.

Mitä sinä saavutit tällä? Mitä hyvää sait itsellesi tekemällä noin? Olen onnellinen puolestasi siitä, että pääsit minusta vihdoin eroon - juuri niinkuin halusitkin.

Toivottavasti vielä joku päivä ymmärrät.

Jos vain voisin.

Jos vain saisin jostain tarvittavan määrän voimaa ja itsekuria. Jos vain saisin hitusen järkeä päähäni. Jos vain päästäisin irti, unohtaisin, pyyhkisin pois.

"Ollaan kavereita."
..Niinkö? Kavereita. Kavereita. Vain kavereita.

Olisimpa vahvempi. Voisimpa palata entiseen. Sinun takiasi olen heikompi kuin koskaan ennen. Ja minä vihaan sitä, sitä kuinka en voi hallita tätä.

Haluan päästää irti ja jatkaa eteenpäin. Onko se edes mahdollista? Onko mahdollista enää saavuttaa onnellisuutta? Jaa'a.

Olen eksyksissä, eikä kukaan osaa auttaa. Kaipaan vain hieman läheisyyttä, ja turvallisuudentunnetta.

Enkä osaa itkeä. En vain osaa. Kyynel ei enää vierähdä poskelleni.

Tänä yönä haluan muuttua joksikin muuksi. Tänä yönä aion selvittää kaiken mikä mieltäni on painanut. Tänä yönä ei nukuta. Tänään opettelen olemaan ilman sinua. Eikä siitä tule helppoa.

Selkeästi selkeämpi

Voisimpa vain olla ja lopettaa ajattelun. Voisimpa vain tehdä sitä mikä tuntuu hyvälle. Voisimpa vain osata olla itsekseni. Voisimpa olla riippuvainen ainoastaan itsestäni.

Minä itse teen oloni vaikeaksi, mutta joissain määrin en voi vaikuttaa siihen miltä minusta tuntuu. Heikkenen päivä päivältä lisää ja lisää. Sisälläni hiipii pelko siitä, kuinka kauan jaksan enää.
Kuinka kauan jaksan olla tällainen.

Mistä löytää kourallinen onnea? Mistä saada aihetta iloon?
Mistä löytää syy aitoon hymyyn?
Millä kuivata kyyneltulva?

Olen yksin tässä, yksin itseni kanssa, itsekseni, yksinään. Mikään ei tunnu hyvältä. Kaikki mitä minulla on kaatuu, hajoaa, rikkoutuu miljooniksi murusiksi.

Selkäni takana joku virnistää nauttien tuskastani. Hän kulkee perässäni pitäen huolen siitä, etten löydä ilon aihetta. Johdattaa minua harhaan, tönii väärään suuntaan. Tarttuu minua kädestä, enkä enää välitä..

Millään ei ole enään mitään väliä. Olen hävinnyt taistelun. Olen menettänyt jotain joka merkitsee minulle kaikkea. Nyt voin vain odottaa. Ja se tekee minut hulluksi.

Tänään sain nähdä uuden elämän alun. Kaksiviikkoinen serkkuni nukkuu sylissäni. Se on tyytyväinen, jos saa ruokaa ja rakkautta. Suurimman osan ajastaan se nukkuu. Sillä ei ole murheita maailmasta eikä sen tarvitse pelätä mitään.

Elämä on ihmeellinen, elämä on lahja. Elämästä pitää nauttia, sitä pitää arvostaa. Tänään sen tajusin. Vaikka koko maailma kaatuisi, täytyy vain koittaa jaksaa. Taistele vastaan, vielä kun olet elossa.

Vaikeempi elää, kun kuolla. Mut eläminen kannattaa. Kuolema lopettaa.

Veitsenterällä.

Yksinäisyys. Se voi joko pelastaa pulasta, tai sitten se tappaa sisältä. Kun huomaa olevansa oikeasti yksin. Kukaan ei huomioi, kukaan ei välitä siitä miltä sinusta tuntuu. Olet yksin kaikkien painavien mietteidesi kanssa. Kaikki on yksin sinun harteillasi eikä kukaan tule auttamaan tai viemään osaa mietteistäsi pois. Rakkaimmat ihmiset katoavat ympäriltäsi yksi kerrallaan. Vain yhdestä voin olla varma. Vain yksi on tukenani oikeasti. Ystävä, josta en luopuisi mistään hinnasta. Saara. "Kiitos että oot siinä, kiitos että kuuntelet. Kiitos ettet jätä mua yksin. Vaikka mä tarvisin sua keskellä yötä, sä olisit valmis auttamaan. Kiitos että olet sinä."

Olen syvällä meren pohjassa. Koitan pyristellä veden painoa vastaan. Mahdotonta. Vettä on jokapuolella. Se ahmaisee pienen ruumiini syleilyynsä, en koskaan pääse pois. Pian olen osa sitä. En ole enää ihminen.

Vaikka kuinka yritän, en saa sinua pois ajatuksistani. Olet minun maailmani. Merenpohjaankaan ei huku rakkauteni sinua kohtaan.

Olen heikko. Olen rikki. Haluaisin paeta itseäni, ja tunteitani. Haluaisin riuhtoa itseni irti tästä henkisestä paskasta, jota sinusta aiheutuu. Haluaisin olla vapautettu maailmasta. Haluaisin lentää. Lentää pois.

Eikä kukaan huomaisi.

Sinun.

Rakastan sinua. Olet syy siihen, miksi haluan olla täällä. Ilman sinua minulla ei ole mitään.
Pahinta on, ettet enää ole minun. Jouduin päästämään sinut vapauteen. Pois otteestani, pois sylistäni.
Kyyneleet sumentavat katseeni ajatellessani kaikkea sitä hyvää mitä sinä olet. Kauneinta päällä maan, ihmeellinen, sanoinkuvaamaton. Niin lähellä, mutta niin kaukana.
Voin kyllä edelleen koskettaa sinua, voin olla lähelläsi, mutta en voi olla pelkäämättä.
Osa minusta tulee aina rakastamaan sinua.
En ole ikinä tuntenut näin, menetin rakkaimpani. Sen yhden ja ainoan joka merkitsi minulle kaikkea tässä järkyttävän suuressa ja pelottavassa maailmassa.

Tein kaikkeni. Se ei riittänyt.

Olen ikuisesti tässä. Olethan myös siinä?  Älä päästä minusta irti, älä työnnä minua pois.

Olen sinun omasi. Ketään muuta en tahdo. Kenenkään muun kosketusta en kaipaa.
Sillä vain sinä voit tehdä minut onnelliseksi. Vain sinä voit saada aidon hymyn kasvoilleni. Vain sinä saat sydämeni tuntemaan näin.

Olen hukassa ilman sinua. En tiedä mitä pitäisi ajatella tai tehdä. En osaa olla näin, en osaa olla ilman sinua.

Voin vain toivoa että jonain päivänä tulet takaisin luokseni ja haluat olla omani.

Olet kaikkeni. Vielä kuoleman jälkeen tulen rakastamaan sinua.

"Mä luotin enemmän meihin ku mitä luotan muhun"

Uskallatko?

Mitä tekisit, jos eteesi tuotaisiin tarjottimella tilaisuus tartuttavaksi? Ottaisitko tilaisuuden vastaan vai työntäisitkö sen sivuun ja jättäisit käyttämättä? Et voisi tietää mitä siihen tarttuminen toisi tullessaan. Se saattaisi muuttaa elämäsi suunnan aivan täysin. Ehkä joutuisit jopa katumaan.

Entä mitä tekisit, jos sinulle annettaisiin pieni ilon aihe paperipussissa? Ottaisitko ilon irti pienestä asiasta vai jäisitkö miettimään asioita, jotka tekevät sinut surulliseksi? Pienestä iloa tuottavasta asiasta kannattaa nauttia mahdollisimman paljon. Kerää ilon aiheita taskuihin ja kaiva ne esiin silloin kuin tuntuu pahalta.

Mutta mitä tekisit, jos sinulle annettaisiin ymmärrystä suurissa kankaisissa kasseissa? Heittäisitkö kassit piiloon lukkojen taakse, vai ottaisitko ymmärrystä itsellesi sen verran, että voit antaa anteeksi? Ja ehkä jonain päivänä alkaa taas luottaa. Sillä luottamusta tarvitaan. Sitä me tarvitsemme.

Elämämme täällä on niin kovin hauras. Arvaamaton ja jännittävä. Kyydissä pysyy jos pitää lujaa kiinni. Mutta kaikkea on aina vaikea ymmärtää.

Jos me kaikki pitäisimme toisistamme kiinni, pelkäisimmekö me? Olisiko meillä kylmä? Olisimmeko heikkoja?
Tuntisimmeko yksinäisyyttä?
Ei. Ei mitään näistä.

Jokainen täällä kulkee omaa tietänsä pitkin ja harvemmin on kättä, josta pidellä kiinni. Harvemmin on ketään kuka oikeasti välittää.

Uskallatko siis tarttua käteen joka sinua kohti kurkottaa?

Sydänkuviot peitolla, paljaat varpaat, unisieppari, kamerassa oma naama, kirkkaana loimottava lamppu, liian suuri sänky yhden nukuttavaksi. Tämän päivän on aika väistyä, huomiselle jääköön enemmän tilaa.

Lamppu ei enää loista, varpaat piilotan sydämien alle. Unisieppari vieköön pois pahat unet.

Oothan tässä vielä huomenna?

Tässä minä seison, vain minä, pieni ja heikko. Katson sinua silmiin ja sydämeni hymyilee. Sisälläni jokin kuiskaa "Älä koskaan päästä irti." Enkä minä aiokaan päästää. Sillä tarvitsen sinua, tarvitsen lämpöäsi, kosketustasi, tarvitsen sanojasi ja tarvitsen sitä turvallista tunnetta jota saat minut tuntemaan. Haluan olla kanssasi ja haluan olla vain sinun omasi. En tarvitse ketään muuta niin paljon kuin sinua.

Rakastan sinua. Sillä hetkellä kaikki oli muutettu. Mikään ei ollut enään entisellään. Sillä hetkellä olin olemassa vain sinua varten. Ja vielä tänäänkin, olen vain sinua varten. Tiedäthän sen?

Onnellisuus on sellainen, joka tulee yhtäkkiä ja lähtee yhtä nopeasti kuin tulikin. Sitten se juoksee taas takaisin ja kaappaa syleilyynsä, mutta koskaan ei voi olla varma millon sen aika on taas lähteä.

"Onni-tuo maailman vaikein asia, sitä kiertää niinkuin kasia, sitä tyhjentää niinku lasia ja suurimmaks osaks se on pandooran rasias."

Mä voin sanoa olevani onnellinen. Kaikesta huolimatta. Jokaisesta päivästä löytyy jotain hyvää, jos osaa etsiä tarpeeksi tarkasti. Jokaisella hetkellä on tarkoituksensa ja yksikin sekunti voi muuttaa kaiken.

"Maailman parhaimpia asioita ei voi nähdä, eikä koskettaa. Ne täytyy tuntea sydämellä"

Mennään, tule mukaani. Tartu käteeni äläkä pelkää mitä matkallamme tulee vastaan. Sillä minä lupaan, me selviämme kaikesta. Muiden mielipiteet tavastamme kulkea, eivät merkitse mitään. Sillä vain me päätämme, kuinka suuria askeleita otamme, mitkä kengät laitamme jalkaan, mihin suuntaan kuljemme ja milloin on aika levähtää.

Sinä olet yksi miljoonista, minulle olet yksi ja ainoa.

Ajatuksia siitä ja vähän tuosta.

Astun ulos bussista, askeleeni ovat kevyet suunnatessani kotiin. Sytytän tupakan. Päässäni pyörii miljoonia asioita. Onnellisuutta ja epävarmuutta. Osaanko arvostaa sitä mitä minulla on? Uskon osaavani.

Tällä hetkellä minulla on kaikki se, mitä tarvitsen. Tyttöystävä, ystäviä, opiskelupaikka, pieni osa vapautta.
Arvostus. Välillä mietin mitä asioita minä arvostan, mitä minä pidän tärkeänä?
Avoimuutta, luottamusta, herkkyyttä, hetkellisyyttä.

Toisaalta tuntuu kuin olisin kovin yksin. Tuntuu kuin en olisi olemassa. Mutta joskus tulee hetkiä, jolloin olen maailmassa kahden sinun kanssasi. Et huomaa ketään muuta. Tanssitan sormiani ihollasi. Olet niin kaunis, kauniimpi kuin mikään muu. Virheesi tekevät sinusta täydellisen. Kiedon sinut syliini, annan sinun viedä minut mukanani.
Ja haluan jäädä siihen hetkeen, siihen sekuntiin. Mutta se ei ole mahdollista. En voi ikuisesti olla huomiosi keskipiste. On asioita, jotka menevät vielä edelleni. En uskalla pelätä sitä, sillä tänään kaikki on hyvin.

Mitä sinä arvostat? Millainen haluat minun olevan? Haluan olla sellainen. Haluan riittää sinulle. Haluan ansaita arvostuksesi.

Huomaatko katseeni syvyyden? Huomaatko kuinka katson vain sinua?

Arvostus on jotain josta täytyy pitää kiinni. Se täytyy ansaita, samoin kuin luottamuskin. Arvostus on suurimpia asioita, joita ihminen voi toiselle antaa. Se kertoo suunnattoman paljon.
Pystytkö sinä arvostamaan muita?
Tekemällä muista arvokkaita, voit olla sitä itsekin.
Hyvä asia on siinä, ettei arvostusta, niinkuin myöskään luottamusta, tarvitse ostaa. Ne ovat helposti ansaittavissa pienellä vaivannäöllä.

Sekava teksti, yhtä sekava kuin ajatukseni. Ajattelen kai liikaa, ja liian usein. Sille en voi mitään.

Ohjeita itselleni.

Olemattoman olematon olemassaoleva olemisen tunne. Olenko tässä, vaiko missä? Olenko samassa paikassa, tai edes samassa hetkessä mieleni kanssa? Missä vaellan, minne olen matkalla? Pelottaako? Ei. Ei pelota.

Olen matkalla jonnekkin, en vain vielä tiedä minne.

Anna elämän kuljettaa. Älä ole huolissasi siitä, mitä tulee tapahtumaan. Nauti hetkestä. Elä hetkessä. Elä tässä päivässä, älä huomisessa.
Jos saisit tietää aikasi, eläisitkö erilailla viimeiset päiväsi?

Päätätkö olla onnellinen?
Suosittelen.

Tuntuu etten ole kukaan. Tuntuu että olen pieni. Ei, pienempi kuin pieni. Olematon.

Saanko tarttua käteesi, johdattaa sinut paikkaan kauneimpaan, juosta vierelläsi, huutaa kanssasi?
Päästätkö minut lähelle, annatko jäädä ihollesi.
Silmissäni sumenee ajatellessani maailmaa. Ja sinua.
Älä katsele maailmaa vierestä, ole osa maailmaa, elä siinä.

Ja vaikka kaikki ympärilläsi sortuisi pieniksi paloiksi, jatka hymyilyä. Älä anna kyynelten tulla. Nosta pääsi, huuda onnesta, huuda koska saat olla täällä. Huuda ja naura, iloitse kaikesta mitä sinulla on. Tee valintasi. Päätös siitä, jäätkö maahan makaamaan vai nousetko suoraan ylöspäin.

Ole kaikkea sitä mitä haluat olla.
Tee se mitä sinun on tehtävä.

Ja muista ajatella itseäsi. Älä elä tyydyttääksesi muita samalla satuttaen itseäsi.
Muista, että olet arvokas. Älä pelkää pienokainen. Olet vielä elossa.

Auton kylmä takapenkki, musiikin jytinä, pienet valonlähteet koittaen valaista päälle puskevaa yötä, veden liike, puiden kahina. Täällä minä olen, aivan yksin. Väsynyt tähän päivään, odottaen huomista.

Kyyneleet sisälläni.

Menettämisen pelko. Pelko siitä että jokin tärkeä riistetään minulta pois. Viiltävä tunne sydämessä joka ei lähde pois. Iso pala kurkussa kuristamassa.
Sattuu.

Rakas, muista mitä lupasin.

Eniten pelkään että menet pois. Pelkään että kyllästyt minuun.
Pelkään ettet enää näe minua samoin.
Olen kovin peloissani. Näetkö kuinka sydämessäni itken? Kuuletko kuinka hengitykseni muuttuu epätasaiseksi?
Miksen osaa itkeä tätä pois?

En halua olla minä.
Haluan olla luonasi.

Kaikella rakkaudella.

Tuntuuko koskaan siltä että teet kaiken väärin? Tuntuuko siltä että sinusta tehdään syyllinen mitä pienempiinkin asioihin. Syyllistetään ja syytetään turhasta? Kaikki on vaikeaa ja kaikki on päin vittua. Et tarkoituksella tee asioita hankaloiksi, mutta ne nähdään pahempana kuin todellisuus antaa ymmärtää.
Musta tuntuu.
Tuntuu kuin olisin huono ihminen, huono ja vaikea. Saat minut tuntemaan suunnatonta raivoa ja turhautumista. Mutta en saa näyttää sitä. En saa oikeasti tuntea niin. En saa ajatella sinusta pahaa.
Olet ihminen, olet se joka päättää kohtaloni. Vaikutat minuun enemmän kuin kukaan toinen. Ja minä en voi sietää sitä.
Joudun anelemaan anteeksiantoasi, ja silti sanot etten tule saamaan anteeksi.

Kaiken tämän joudun sietämään hiljaa. Pitämään sisälläni kuin mustan aatteen joka ei halua sinulle hyvää.

Mitä sinä pelkäät?
Minä pelkään vihaa, sitä kuinka joudun olemaan minä. En pääse pois.

Tunnetko sydämeni, kuuletko ajatukseni?

Mä olen riippuvainen asioista. Olen riippuvainen puhelimesta, meikeistä, tupakasta ja kirppareista. Mutta ennen kaikkea olen riippuvainen ihmisistä. Tai ihmisestä. Toisesta samankaltaisesta. Toisen sanoista, toisen vartalosta, toisen kosketuksesta, toisen rakkaudesta. Tunteesta jota en voi itse itselleni luoda. Tunteesta jonka vain se toinen saa aikaan.

Älä mene pois. Ole vielä huomennakin minun omani.
Sillä ilman sinua en osaisi enää elää.
Olisin sisältä tyhjä ja rikki. Olisin vähemmän kuin ihminen.

Jos rakkaus olisi piilossa, etsisitkö sitä kunnes jalkasi eivät enää jaksaisi kantaa? Jos rakkaus olisi korkean vuoren huipulla, kiipeäisitkö ylös asti kurkottaaksesi sen? Jos rakkaus olisi meren pohjassa, tekisitkö kaikkesi tavoittaaksesi sen?

Tekisitkö kaiken voitavasi saadaksesi rakkautta omaksesi?

Monet etsivät rakkautta ja Sitä Oikeaa koskaan kuitenkaan sitä löytämättä. Mä en etsinyt. Mä en nähnyt vaivaa, oikeastaan en tehnyt mitään. Mä vaan törmäsin siihen. Heti ensisilmäyksellä mä rakastuin. Jotain niin kaunista, jotain niin upeaa. Jotain niin täydellistä.

En kuitenkaan uskonut saavani sinua. Silmissäni olit jotain niin paljon parempaa kuin minä, uskomaton. Haaveilin koskettavani sinua, mutta en uskaltanut edes puhua sinulle. Katselin vain. Huomasit katseeni ja katsoit välillä takaisin. En voinut vastustaa sinua, enkä voi edelleenkään. Rakkaani, olet kaikkeni. En osaa kuvitella päivääkään ilman sinua. Vain sinä saat kehoni värisemään, ja jokaisen soluni tuntemaan olonsa eläväksi.

Joten lupaan nyt sinulle, että niin kauan kuin sinä olet minun, olen minä sinun. Kokonaan sinun, vain sinun.
Lupaan myös, että olet ainoani. Ketään muuta en tarvitse, kenenkään muun en halua olla.

Minä rakastan sinua. Koko sydämestäni, koko ihmisyydelläni.

Tavoittamaton

Eikö olisikin mukavaa olla vapaa? Vapaa tekemään ihan mitä huvittaa, vapaa ajattelemaan juuri niinkuin haluaa. Kukaan ei saisi määrätä sinua, mikään ei pitelisi sinusta kiinni eikä koittaisi estää sinua elämästä. Saisit olla juuri niinkuin mielesi tekee. Ei tarvitsisi kuunnella kenenkään sääntöjä, ei kenenkään muun mielipiteitä.
Ei kenenkään. Ei mitään. Ei milloinkaan.
Saisit hyppiä, juosta, nauraa ja itkeä juuri silloinkuin tekee mieli. Saisit syödä mahan täyteen jäätelöä. Saisit valvoa koko yön ulkona istuen. Saisit mennä ja tulla juuri silloin kuin haluaisit. Saisit haistattaa paskat koko maailmalle ja hymyillä leveästi niille jotka katsovat sinua paheksuen.

Vailla huolia kulkisit ikuiselta tuntuvaa polkua eteenpäin hyppien kivien yli, kiertäen kuopat ja montut. Pyyhkien jälkesi perässäsi.

Eikö olisikin hienoa olla vapaa?
Sulje silmät ja kuvittele itsesi leijumassa valossa. Valkoisessa kuin lakana. Pehmeässä kuin höyhen. Rauhallisuus.
Ei huolia maailman pauhusta, ei ajatustakaan huomisesta. Ei mitään kiirettä minnekkään, ei kipua missään ruumiinosassa.

Salaisimmat ajatuksesi pääsevät esiin vain harvoin. Mutta silloin harvoin, kun ne uskaltautuvat ulos, anna niiden tulla. Anna niiden vallata sinut. Anna ajatustesi lentää ja vaihtaa suuntaa, muuttaa muotoaan. Tämä tekee sinusta ihmisen, hengittävän ja heikon olennon.

Mitä vapaus oikeastaan on? Onko sitä kukaan koskaan oikeasti kokenut?

Et saa ehkä ikinä tietää.

Maailmasta

Miten maailma muuttaa meitä? Se muokkaa meidän ulkonäköämme, asenteitamme, ajatusmaailmaamme. Se koittaa tehdä meistä samanlaisia. Yhtä suurta massaa. Mutta jotkut, jotkut meistä osaavat irroittautua massasta ja ajatella omilla aivoillaan. Joillain meistä on omia ajatuksia. Joku pukeutuu erilailla, jotta tulisi huomatuksi, irtaantuisi samankaltaisuudesta. Joku tuo omat ajatuksensa vahvoina esille ja taistelee niiden avulla yhteisöä vastaan. Joku näyttää huomaamattomalta, tavallisesta poikkeamattomalta, mutta teoillaan pyrkii tekemään ympäristöstään erilaista. Nämä kaikki haluavat erottua jollain tapaa muista. Minäkin yritän usein näitä kaikkia, mutta silti joudun kerta toisensa jälkeen huomaamaan olevani samanlainen kuin kaikki muut. Samoista aineista tehty, samalla lailla rakennettu.
Samaa ihmisyyttä kuin kaikki muutkin.

Mutta loppujenlopuksi voin huokaista ja tiedostaa sen pienen tosiasian, että toista samanlaista ei löydy. Minä olen minä, eikä kukaan ole täysin samanlainen. Jokainen täällä on yksilö, erilainen, muista erottuva. Vaikka olisin kuinka huomaamaton ja tylsä, olen silti erilainen. Joten miksi siis yrittää niin kovasti erkaantua massasta, yrittää erottua tavalla tai toisella. Erottua voi myös yksinkertaisesti vain olemalla oma itsensä.
Mieti siis, mitä sinä olet?

Minä olen minä, näillä ajstuksilla varustettu, tällä ulkokuorella pilattu, ja teoillani teen tästä paikasta hieman erilaisen.

Yöllä mua ei nää kukaan.

Mä tykkään yöstä. Mä tykkään siitä että voin kävellä pimeää katua pitkin niin että kukaan ei edes huomaa mua, olen näkymätön, arvaamaton. Kukaan ei tiedä kuka mä olen eikä kukaan tiedä mitä mä ajattelen. Enkä mä ajattele sillä hetkellä mitään. Mä olen vain pieni ihminen sukkahousut jalassa, niin avuton ja yksinäinen. Yksi miljoonista. Yksi osa suurta massaa johon meinaan hukkua.
Tykkään siitä kun kävellessäni en kuule mitään, mutta oikeasti kuulen kaiken. Kuulen kenkieni osuvan maahan, välillä hitaasti, osittain kiihtyen. Kuulen humalaisten ihmisten puheensorinan jostain kauempaa ja kuulen kuinka auto ajaa ohitseni. Eriväriset valot ympäröivät minut.

Mutta edelleenkään kukaan ei huomaa minua. Olen pieni. Olen jotain mitä kukaan muu ei ole. Olen hiljainen ja aina vain pienempi. Yksikään katse ei osu minuun.

Yöllä kaikki on rauhallista. Yöllä saa olla yksin, yön kanssa ei tarvitse keskustella. Yö on ystävistä parhain. Se hukuttaa minut, ottaa valtaansa. Yksikään ihminen ei määrää minua. On vain yö, ja minä. Määrään itse itseäni. Ja tänään haluan olla minä. Tänään en ole kukaan muu.

Sisälläni joku kehottaa minua olemaan jotain mitä en ole, mutta tänään en anna sille valtaa. Kaikki se on pois suljettua.

Minulla ei ole enää kenkiä jalassa. Paljaat jalkani koskettavat askel askeleelta kylmältä tuntuvaa asfalttia. Tätä on onnellisuus. Tämä on sitä mitä minä haluan. Tässä hetkessä kaikki on täydellistä. Kuin mikään maailman paineista ei saisi minusta minkäänlaista otetta, kuin joku vain ajattelisi "Tämän kerran, vain tämän kerran" . Todellisuus katoaa pieneksi hetkeksi, mutta se syöksyy pian takaisin. Se vetää minut mukaansa ja kertoo ettei kaikki oikeasti olekaan niin mainiosti. Mutta minä en välitä. Pyyhin sen kaiken pois ajatuksistani. Nyt minulla on kaikki hyvin. Tässä hetkessä, ja tästä eteenpäin.

Onko onnellisuus sitä, ettei välitä siitä mikä on huonosti? Onko onnellisuus vain nyt, vai saako se jatkua pidempään? 

Onnellisuus on valintakysymys. Onnellisuus riippuu omasta asenteesta maailmaa kohtaan. Mä päätin olla onnellinen, ja niin olenkin. Tällä hetkellä, tässä tilanteessa-olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Ehkä se johtuu minusta itsestäni, ehkä se johtuu eräästä toisesta. Ehkä syynä on rakkaus. Tuo rajoittamaton tunne mikä valtaa koko pienen ja heikon kehoni. Rakkaudesta ei saa otetta mutta silti se on läsnä. Ja se tuntuu hyvältä, vain yhden kanssa. Vain sen yhden.

Ja nyt olen vain sinun, olet tehnyt minut kokonaiseksi. En voisi kuvitellakkaan tuntevani näin kenenkään muun kanssa. Tässä on jotakin ainutlaatuista, sitä mitä olen etsinytkin. Sinä olet minun, et kenenkään muun. Sinusta pidän kiinni vaikka viimeisillä voimillani. Sinun kanssasi olen minä. Vain me kaksi.

Tässä olen, kirjoitan teille, jotka varmaan olitte jo unohtaneet minut. Yö, minä ja sinä ajatuksissani. Taidan lähteä takaisin ulos, ilman kenkiä, ilman huolta maailmasta.