Talvi

Mitä tää on, kun neljän aikaan alkaa tulla jo pimeää? Viideltä näyttää jo ihankuin olis yö. En muistanu et se tapahtuu näin nopeesti. Vuodenajat muuttuu, maailma muuttuu, samoin ihmiset. Tää tuntuu ihan kivalta. Mä kuitenkin pidän yöstä, joten eipä mua haittaa että se tulee näin aikaisin. Pimeys on jokseenkin turvallista. Pimeys on kaunista.

Mä oon kai aukaissu uuden sivun mun elämässä. Ainakaan musta ei tunnu siltä, että kovinkaan moni asia olisi samanlailla. Vaikka ulkona on pimeetä, tuntuu lämpimältä. Varsinkin kun saa kietoa kädet toisen ympärille. Pieneltä ja lyhyeltä tuntuva hetki keskellä katua. Saan seistä sun kenkien päällä koska jätin omani sisälle.

Mä en olis mitään ilman muita ihmisiä, tai näitä maailman ja elämän muutoksia. Muutos on kaunis, se on hyvä. Pimeästäkin löytyy monenmonta valoa, ja pimeässä nämä valot ovat kauneimmillaan.

Kohta on taas niin kylmä, ettei kykene polttamaan tupakkaa jäädyttämättä sormia. Kohta taas kirpeät lumihiutaleet paiskoutuvat kasvoille ja ilma kipristää.

Mä oon muuttumassa. Mä oon muuttumassa parempaan. Mua ei voi estää kukaan, ei mikään. Vastoinkäymiset on tarkoitettu voitettavaksi ja elämä elettäväksi. Aion elää täysillä, tehdä jotain uutta, kokea kaikkea mikä musta tuntuu hyvältä. Ja nyt mä tiedän et mä ansaitsen tän kaiken. Mä ansaitsen tuntea hyvää oloa.

Maailma vasten mun kasvoja. Kirvelee, paleltaa, raapii, sotkee, rypistää. Ei se mua haittaa. Mä hymyilen, mä olen oma itseni enkä pelkää näyttää sitä. Mulla on ollut ja on edelleen, mun omat murheet. Eiköhän meillä kaikilla? Mut joskus musta tuntuu, että niiden avulla mä olen just mä, tällainen, muuttuvainen. Mä oon kasvanut niiden avulla, mä olen löytänyt niiden avulla monta uutta ovea avattavaksi. Taistellut tieni läpi kaiken sen paskan, mitä joku on kiusallaan mun päälleni viskellyt.

Mua naurattaa, mä hymyilen.

Minun omani.

Sinä olet kuin aarre, vaalin ja suojelen sinua viimeiseen asti. Pidän sinut itselläni, pidän kauneutesi salassa muilta.

Ihosi tuoksu huumaa minut. Leikitän sormiani kehollasi. Pelkoa ei ole olemassakaan, eikä ehkä meitä. Mutta me olemme kahden, vain me kaksi, hiljaisuus ja sanaton lempeys.
Oma pieni pakkomielteeni, oma turvapaikkani.
Vie pois pelkoni.
Muovaa minut uudestaan.

Sinun seurassasi minun on helpompi hengittää. Saat väkisinkin hymyn kasvoilleni, nauravat silmäsi saavat minut onnelliseksi jälleen.

Kaikki on nyt tässä, sillä sinä olet minun omani. Olen valmis kaikkeen. Olen valmis, sillä sinä olet kanssani. Älä milloinkaan mene pois, sillä kultaseni, minä tarvitsen sinua.

Mä elän.

"Me rukoillaan Jumalaa mutta palvotaan saatanaa, joka asuu meissä. Se raatelee ilon ja tekee meistä ruummiimme orjia. Se kiduttaaa meitä ja saa meidät uskomaan, että me ansaitaa se. Me ollaan enkeleitä. Helvetin puutarhoissa tanssivia valkoisia enkeleitä. Kylmää luuta ja vauvannukkaista ihoa. Hymyillen me valehdellaan silmät ja korvat täyteen paskaa. Me vihataan itteämme. Me jumaloidaan itteämme. Me ollaan liian laihoja ja liian lihavia, me ollaa sairaita ja mielipuolia, kuolleita. Me ei olla mitää.

Jumala on valinnut mut. Se on viennyt mut tulen läpi ja hymyillen ohjannut mut veden äärelle. Mä en tiedä miks, enkä haluakkaan. Mun elämä on nyt tässä, sydän tulisia arpia täynnä enkä mä silti ole oppinut mitään. Vaan sen, että miten on pelättävä itseään, sillä kukaan ei voi satuttaa sinua niin kuin sinä itse. Että on vaan rakastettava itseään vähän enemmän ja vähän vähemmän, että voi elää. Huomenna mä lähden matkaan enkä koskaan enään palaa. Mutta vaikka mä juoksen vesien syvyyksiin ja taivaan sydämeen, mä olen silti aina minä. Siksi ainoa, mitä pelkään, olen minä.

Ja mä tiedän, että kaikki alkaa juuri nyt. Että mä olen valmiina lähtöön, vaikka tiedän, että pelkään elämää ja itseäni vielä enemmän. Enkä ehkä koskaan löydä sitä, mitä lähden etsimään. Silti mä haluan lähteä, etsiä, kadottaa, kadota ja unohtaa ja muistaa taas, palata. Mä olen valmis kadottamaan kaiken, mihin uskoin enkä tiedä enään mitään. Mua pelottaa. Mä elän."

Tää teksti onnistuu joka kerta ravistelemaan mua kun törmään siihen puhelimen muistiossa. En tiedä kuka on sen kirjoittanut, mutta musta tuntuu joka kerta kuin se olis tehty mulle ja varmaan monelle muullekkin. Haluaisin todella tietää kenen ajatuksia tuossa on.

Mä elän, hengitän, tunnen. Mä olen ihminen.

En tiedä.

Tunnen tämän, tunnenko mitään? Näenkö, kuulenko? Missä mä olen?

Eksynyt joka kurottaa kättä johon
tarttua. Sitten kun se käsi ilmestyy, ei usko silmiään. Hengitys salpaantuu ikuisuuden tuntuiseksi ajaksi. Ei voi muutakun puristaa. Puristaa kättä ja antaa sen johdattaa, viedä mukanaan.
Mä en välitä, en välitä enää mistään. Tää on ihan hassua, osaan olla siinä ja tässä ja vähän tuossakin. Tykkään pikkuasioista. Tykkään uudesta lävistyksestä ja sen aiheuttamasta kivusta, tykkään mehujäästä, tykkään laittaa talvikengät jalkaan ja tykkään jättää jalanjälkiä ensilumeen.

Hiljaisuus on mun uusi parasystävä. Siihen voi upota ja sen voi kuulla vaikka ympärillä olisikin hälinää.
Vähemmän puhetta, vähemmän tarvetta mihinkään. Mikä määrittää mut? Kuka päättää kohtaloista?

Sielulla kolmet kasvot. Näkymättömät ja hennot. Vastakohdat, täysin erilaiset.
Mitä näet? Et mitään.

Salaisuuksia täynnä, mieli johdattaa kummallisuuteen. Mikä tekee sairaan? Mikä muuttaa mielen?
Suoraan eteenpäin, älä pelkää. Tartun kiinni, puristan, en päästä irti.
Älä koskaan mene pois.
Oletko sama vielä huomenna, olenko minä tässä vielä huomenna?

Keho värisee, rintakehä kohoilee tasaiseen tahtiin. Paikallaanpysyminen vaikeaa, hetkessä silmissä sumenee.
Miten päästä pois, miten mennä karkuun?
Ei mua kiinnosta, ei hetkauta. Katse suora, tuijottaa. Silmät on auki, mutta mitään en näe.

Jaa, että mikäkö mua vaivaa?

En tiedä

Hymyilyä

Kaikki mikä on painanut mun mieltä alaspäin, kaikki mikä on vaivannu ja sekottanu mua, tuntuu kuin pudonneen pois kyydistä. Epäselvyydet mun osalta on ratkennut vihdoin. Selkeääkin selkeämmin tiedän nyt mitä haluan elämältä tällä hetkellä, ja keiden haluan siihen kuuluvan.
Tällä hetkellä en tarvitse mitään lisää, ihmissuhteet ovat kunnossa. Ehkä tänään en pelkää enää niin paljon. Uskallan olla. Uskallan elää.

Ota mua kädestä, älä päästä irti. Anna mun katsella sun hymyä. Anna mun koskettaa sua. Silitä mua, pidä itselläsi, omanasi. Sillä sun kanssa mun on hyvä olla, siitä en tahdo pois, ja sua mä en vaihtais keneenkään toiseen.
Uskallan luottaa tähän hetkeen, tähän tunteeseen. Ehkä vielä uskallan heittäytyä mukaan täysillä, niin etten tunne ollenkaan pelkoa.

Selkeästi, yksinkertaisen hennosti. Ilman vastaväitteitä, ilman huolta tästä tai mistään.
Hengitys kevyttä, ja ilma tuntuu hyvältä. Kylmyys kirvistää kasvoja aamuisin, mutta se tuntuu yllättäen hyvältä. Halaus sinulta lämmittää koko päiväni.
Puhdasta nautinnon tunnetta. Puhtainta iloa pitkään aikaan.

En halua edes ajatella sitä, ettei oma pieni depressioni ehkä koskaan mene pois. Ei sillä ole väliä, selviän sen kanssakin, olen selvinnyt tähän astikkin. Osaan olla sen kanssa, ja opettelen koko ajan tuntemaan lisää iloa.

Olen vapaa, mutta kahleissa. Olen siellä missä haluan, olen minä, olen tässä. Tykkään tästä, tykkään vähäsen maailmasta, tykkään ihmisistä ympärilläni.

Jossain ylhäällä joku hymyilee minulle. Ja se hymy on leveä, se valaisee päiväni.

Auton takapenkki, kirkkaat valot ympärilläni. Hymyilen yksin tässä. Haluan nukkua tekounta ja herätä aamulla uuteen päivään.

Väsyttää olla tässä

Jos hiljaisuuden voisi kuulla, se olisi tässä. Kaiken puheen ja metelin keskellä mulla on oma pieni kupla, kupla joka pitää mut rauhallisesti syleilyssään. En kuule mitään vaikka kuulen paljon, en halua kuulla, en halua tiedostaa.

Makaan poikittain sängyssä, jalat seinää vasten. Hiuksissa ja kasvoilla mulla on vieläkin edellinen päivä. Monta tuntia olen tässä jo maannut turhana, koittanut taistella unta vastaan. Muutama pilleri, puolisen tuntia, olisin jo unessa.

Ikävöin sinua ja sitä pelotonta oloa. Muutama päivä on liikaa välillämme. En haluaisi maata tässä yksin, yksin en haluisi olla hiljaisessa kuplassani. Haluan sinut tänne, viereeni.
Ei tarvitse puhua, ei sanoja tarvita. Hiljaisuudessa toisen kosketus yltää syvälle. Se villitsee ja se saa haluamaan lisää.

Pelkäätkö sadetta? Pelkäätkö tuulta tai myrskyä? Pelkäätkö rakastua, pelkäätkö tuntea?

Älä enää pelkää, älä murehdi. Hetki hetkeltä maailma punoo suunnitelmaa sinulle. Anna sen kuljettaa, anna sen yllättää. Tulet kaatumaan, sinuun tulee sattumaan, mutta nouset ylös ja löydät haavoille parantajan.

Täydellinen hiljaisuus. Raskas mieli, painaen päätäni tyynyyn. Mun ei ole pakko tehdä mitään.

Aamu

Joku taitaa tahallaan kiusata mua. Nukun joka aamu pommiin, oon liian väsyny heräämään ja alottamaan uuden päivän. Sitten kun vihdoin saan revittyä itseni sängystä, kävelen olohuoneen läpi ja liukastun kissan oksennukseen. Siis oikeesti. Siinä vaiheessa ei voi muuta kun kiroilla mielessään. Kauheella kiireellä laitan itteni taas ihmisen näköiseksi, mutten tunne oloani hyväksi niinkään. Olen epävarma kaikesta. Pelkään sitä mitä tänään heitetään mun päälle.
Juuri ja juuri ehdin bussipysäkille. Sätkä nousee inhottavasti päähän ja kurkkuun sattuu. On niin sumuista, etten nää lähestulkoon mitään. Hyppään bussiin ja toivon ettei mun tarvitse nousta tästä ikinä. Tässä on just hyvä. Lämmin penkki, poski kylmää ikkunaa vasten.
Kohta mun täytyy kumminkin nousta tästä ja kävellä koululle. Sinne missä mun on vedettävä iloinen Emma -naamari päälle. Pitäis olla ahkera ja jaksaa sitä painetta. Selvitä siitä hälinästä keittiössä ilman että saa taas paniikkikohtauksen.

Pakotin itseni nousemaan oikealla pysäkillä. Niin paljon autoja joiden melua en jaksaisi kuulla. Laitan musiikin kovemmalle ja pipon syvemmälle päähän kuulokkeiden päälle. Farkuissa on polvessa aukko ja jalkoja palelee muutenkin.
Tuntuu niin turhalta olla täällä, kun voisi vielä nukkua lämpimässä peiton alla, suojassa maailmalta.

Tajusin kaikenlisäksi että unohdin ottaa mulle juuri viime perjantaina määrätyn lääkkeen. Vittu.

Näin mulla. Miten sun aamu meni?

Ehkä vielä opin.

Mietin liikaa maailman menoa, kaikkea sitä pahaa ja turhaa mitä täällä on. En ymmärrä enää mitään koska ymmärrän liikaa.
Tahtoisin muuttaa pois, tahtoisin aloittaa alusta, jossain muualla. Tuntuu että oon ollut täällä jo ihan liian kauan. On toki paljon hyvää, mutta ihan liian paljon pahaa. Liikaa sitä, mikä saa mut miettimään että mitä mä teen täällä?
Huomaisko kukaan edes jos lähtisin pois, vaihtaisin maisemaa. Enkä tarkoita että haluan kuolla. En nyt, en enää. Saisinko mä uuden mahdollisuuden?

Jossain vaiheessa tuun hukkumaan korviani myöten tän maailman meininkiin. Tähän tapaan elää ja selvitä päivästä päivään. Haluan olla vapaa, kiskoa kahleeni irti tästä paikasta. Haluan löytää vapauden. En halua enää olla kenenkään armoilla, kenenkään käskynalaisena.

Miksen voi päättää itse itsestäni? Miksen voi tehdä valintojani itse. Koko päivän mun päässä on pyörinyt noin kolmesataaseitsemänkymmentäviisi asiaa, enkä saa enää yhdestäkään selkoa. Hukun niihin ja tähän hetkeen. Kuin olisin valveunessa. Päivät lipuu ohi enkä mä edes huomaa sitä. Hetkessä mä herään todellisuuteen ja silloin en voi muutakuin kuluttaa aivojani näillä ajatuksilla.

Miksen voi elää pelkästään öisin? Yöllä kaikki on niin kovin kevyttä, helpompaa. Tosin, vain silloin kun mietteensä päästää leijumaan taivaalle. Ja siellä niitä ei nää kukaan, on niin pimeää ja niin, siinä hetkessä on kaikki. Kun ei tarvitsekkaan ajatella mitään, paino tippuu harteilta ja silloin on kai kaikki ihan hyvin.

Mitä se on kun kaikki on vuorotellen hyvin ja seuraavana taas ihan päin vittua. Veri virtaa kyllä suonissa muttei ole varma onko elossa. Hengityksen voi kuulla hiljaisuudessa muttei ole varma saako happea. Saako täältä ylipäänsä mitään irti mistään?

Olen riippuvainen ihmisistä, vaikken haluaisikaan. Huomaamattani satutan yhtä jos toistakin. Kostaakseni sen, mitä minulle tehtiin, niinkö?
Tarvitsen läheisyyttä, mutten ole varma osaanko ottaa siitä kiinni ja nauttia. Olen varmaan ihan paskana, tympiintynyt itseeni ja kaikkeen ympärilläni. En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä, että mikään oikeasti tuntuisi enää miltään.

Väsyttää antaa ajatusten juosta, väsyttää ymmärtää kaikki tää niin vitun selkeesti.

Mutta niinkuin sä eilen sanoit, tai oikeastaan ehdotit, tiedän mikä tekis mut onnelliseksi. Tyhjä huone, vain me kaksi, maattais lattialla ja poltettais tupakkaa. Ihan liikaa tupakkaa ja ihan liikaa toisiamme. Niin voisimme kadota hetkeksi, ollaa vaan olevinamme.

Haluan pyytää anteeksi maailmalta olemassaoloani. Ehkä vielä opin olemaan minä, ja ylpeä siitä.