Yesterday

Millonkohan viimeks olisin voinu sanoo et mulla on ollu hyvä päivä. Niinku ihan koko päivä. Mä oon jopa hymyilly aitoa hymyä.

Tänään mä oon elossa, mä tiedän sen. Tänään mä tunnen jotain.

Mä ja yö. Mä ja mun mietteet. Enkä mä mieti mitään paskaa, mietin sitä mikä on hyvin, sitä mikä tuntuu vielä hyvälle.

On kylmää, pimeetä ja märkää. Mun tekis mieli jäädä asfaltille makaamaan. Ihan vaan koska tekee mieli, ilman mitään oikeeta syytä. Mun tekis mieli taas ottaa kengät pois ja kävellä jonnekkin. Jäädyttää varpaat ja antaa jalkojen johdattaa.

Mitä sitte, jos mun hiukset on sekasin, septum joskus vinossa, meikit levinny sateesta. Mitä sitten jos en aina oo henkisesti niin vahva ku moni muu täällä. Mä oon silti olemassa ja ehkä mulla on joku tarkotus. Ehkä mä en ookkaan täällä ihan ilman syytä.

Onneksi kukaan ei voi määritellä sitä, minkälainen ihmisen pitäisi olla. Onneksi me ollaan kaikki erilaisia.
Mulle huomautetaan usein siitä, että tuijotan ihmisiä. Tuijotan, koska ihmiset on kiehtovia, jokainen on omalla tavallan ihan hiton mielenkiintonen.

Onko täysin onnellista ihmistä olemassakaan? Tai vaikka tähänastisen elämänsä olisikin paistatellut ilman huolen häivää, ovat vastoinkäymiset luultavasti vasta edessäpäin. Joten miksi mun pitäis jäädä paikalleen vellomaan surkeassa olossa. Helpottavaa on, kun ajattelee että mäkin olen vielä jonain päivänä onneni ansainnut. Ja sitten kun se päivä koittaa, aion nauttia täysillä, elää kuin viimeistä päivää, ja tehdä kaikkea mikä rakentaa mulle onnen.

"Onni, tuo maailman vaikein asia, sitä kiertää, niinkuin kasia. Sitä tyhjentää niinkuin lasia ja suurimmaks osaks se on pandooran rasias, se on siellä, visusti piilossa."

~

Tässä eilisen päivän fiilikset joita en vielä eilen halunnut julkaista. Tänään mulla on edelleen ihan hyvä fiilis. Ehkä tästäkin tulee hyvä päivä.

Ehkä mä osaan kohta jo olla, eksymättä koko ajan surkeuteen.

Pitkästä aikaa uskalsin ajatella.

Mustia kyyneleitä. Kukaan ei nää, kukaan ei huomaa. Pienen hymyn alle helppo piilottaa tuhansia asioita. Tunne joka valtaa minut. Tunne joka nirhaa viimeisimmätkin ilonaiheet. Tappaa ja raatelee palasiksi. Mitä jää jäljelle? Tyhjää ja jokaaamuinen pohdinta; "Miksi mun pitää nousta ylös sängystä?"

Saisinko takaisin onnellisuuteni? Saisinko takaisin sen hyvän ajatusmaaiman jossa mikään ei voinut satuttaa.

"Otat kaiken ittees"
Ai että otan vai?
No otan. Vittu että otan.
Mitä musta on jäljellä? En siedä itseäni, en jaksa sitä mitä musta on tullut. En jaksa olla minä, en jaksa, mutta yritän.

Sillä ainut mitä minulla enää on, on minä itse. Olen valmis kohtaamaan sen kaiken paskan, mitä maailma mun päälle tulee vielä heittämään. En ehkä selviä, mutta olen valmis. Sillä minä olen minä, tästä en muutu. Sirpaleeni kerään maasta, tungen taskuun ja ehkä jonain päivänä kaivan ne esiin ja pistän taas kasaan. Minä sen teen, ei kukaan muu. Ehkä en tarvitse ketään muuta. Ehkä mun kuuluu olla yksin. Ehkä en osaa olla kenenkään omaisuutta. Ehkä oon kieroutunut ja vääränlainen. Ehkä oon allerginen ihmisille. Mutta eihän se haittaa, eihän?
Silti oon tässä, ihmisenä, kävelen pimeetä katua himaan.

On tullu syksy. Yleensä syksy nähdään sellaisena, että luonto leikkii väreillä, maalaa puut kirjaviksi ja tekee jokapaikasta kauniin.
Mutta kaiken sen sateen keskellä, alkavat sormet paleltua. Kasvoilla valuu vesipisaroita.
Ja kohta ei mikään muu ole enään värikästä, kuin ihmisten sateenvarjot, jos edes nekään.
Mieli on jokaisella synkempi kuin muutama kuukausi sitten. Vaatteet vaihdetaan paksuihin ja tummiin.
Peitetään niiden alle se mitä ollaan.

Mutta maailmalta et pääse piiloon. Turha juosta karkuun tai peittää kasvoja hupun alle.
Jokapäiväinen selviytymisleikki. Kuka jaksaa ja kuka osaa kulkea oikeita polkuja. Toiset kaatuu, jää maahan makaamaan. Toiset kaatuu, mutta nousee pian ylös jatkaakseen matkaansa. Voisimpa aina kuulua tuohon jälkimmäiseen.

"Kylmä ku kivi, ei tunnu enää miltään. Vaik mä koitan kyynel ei nouse silmään."

Seison tunnelin päässä, matka on pitkä. Seinillä muistot, tunnelin päässä valo. Valo on onni.
Pystynkö ohittamaan muistot ja siirtämään ne menneeseen?
Sillä vasta sitten minulla on onni.

Olen alkanut taas tykkäämään yöstä, vaikken osaakkaan enää nukkua.

Ei siin taitais edes saranat narahtaa, ku oltais jo toisaalla.

Maailma vasten mun kasvoja. Maailma on paha, mut ihmiset on pahempia. Ihmiset tekee maailmastakin pahan. Miksei voi vaan rakastaa toisia? Miksi pitää ajatella vain itseään jos näkee toisen jo valmiiksi kärsivän.
Miksi halutaan satuttaa toisia, eikä edes välitetä siitä?

Missä on tunteet? Missä on aito välittäminen? Keneen voi luottaa.. Ei ehkä keneenkään. Vain ja ainoastaan yksin itsensä kanssa on hyvä olla. Se ei ole onnellisuutta, se on yksinäistä, mutta se ei satuta.

Tarttuuko joku vielä käteeni, vetääkö minut mukanaan, viekö syvälle siihen turhuuteen? Hetken leikkii, hetken antaa olla onnessaan. Hetken päästä heittää pois, repii kaiken palasiksi, haukkuu, pilkkaa, syyttää, vihaa.

Miten kaiken sen jälkeen jäljelle jää vain tämä. Viha. Miten se on edes mahdollista. Valheilla peitetty viha. Miksi antaa toivoa kun sitä ei ole. Miksi uskotella olemattomia. Miksi riistää toiselta kaikki. Miksi pilata kaikki mikä tuntui joskus hyvältä.

Miten hän enää oppii tuntemaan aitoa iloa, kun mikään ei kiinosta. Kun haluaa vain piiloutua maailmalta. Kun haluaa vain kadota, karata, lentää pois. Mennä paikkaan jossa menneellä ei ole väliä. Paikkaan jossa mikään paha ei pääse koskettamaan heikkoa. Paikkaan jossa kaikki on mahdollista.

Unohtamista vaikeampaa ei ole. Kuinka voi unohtaa, jos joku merkitsi niin paljon, kohteli kuin paskaa, heitti pois kaiken sen mitä oli joskus. Kuinka helvetissä unohtaminen on jossain määrin edes mahdollinen vaihtoehto.

"Kato mitä sä teit, sä jätit vain sirpaleita, heitit hiekkaa suoraan mun silmiini, multa petti alta maa."

Kuinka se, kenestä välitit joskus enemmän kuin mistään muusta, voi muuttua siksi, ketä täytyy vihata. En minä vihaa. Muistelen sitä kaikkea hyvää. Mutten voi estää Sinua vihaamasta.
"Mun tekis mieli hakata sut."

"Anna mennä. Kumpa vain tekisit sen."

Sanat eivät merkitse mitään, teot tekevät tuhoa. Ihmiset pettureita, toiset liian heikkoja. Valheiden keskellä mietin mitä muka tein väärin. En mitään. Jos vain voisin, menisin ajassa taaksepäin.

Enää ei voi luottaa kuin omaan itseensä. Enää on mahdoton tuntea kiintymystä, ilman pelkoa. Ja aina kun pelkäät, kuuntele itseäsi, kysy miksi pelkäät. Sillä yleensä et pelkää suotta.

Mitä sinä saavutit tällä? Mitä hyvää sait itsellesi tekemällä noin? Olen onnellinen puolestasi siitä, että pääsit minusta vihdoin eroon - juuri niinkuin halusitkin.

Toivottavasti vielä joku päivä ymmärrät.

Jos vain voisin.

Jos vain saisin jostain tarvittavan määrän voimaa ja itsekuria. Jos vain saisin hitusen järkeä päähäni. Jos vain päästäisin irti, unohtaisin, pyyhkisin pois.

"Ollaan kavereita."
..Niinkö? Kavereita. Kavereita. Vain kavereita.

Olisimpa vahvempi. Voisimpa palata entiseen. Sinun takiasi olen heikompi kuin koskaan ennen. Ja minä vihaan sitä, sitä kuinka en voi hallita tätä.

Haluan päästää irti ja jatkaa eteenpäin. Onko se edes mahdollista? Onko mahdollista enää saavuttaa onnellisuutta? Jaa'a.

Olen eksyksissä, eikä kukaan osaa auttaa. Kaipaan vain hieman läheisyyttä, ja turvallisuudentunnetta.

Enkä osaa itkeä. En vain osaa. Kyynel ei enää vierähdä poskelleni.

Tänä yönä haluan muuttua joksikin muuksi. Tänä yönä aion selvittää kaiken mikä mieltäni on painanut. Tänä yönä ei nukuta. Tänään opettelen olemaan ilman sinua. Eikä siitä tule helppoa.