Mustia kyyneleitä. Kukaan ei nää, kukaan ei huomaa. Pienen hymyn alle helppo piilottaa tuhansia asioita. Tunne joka valtaa minut. Tunne joka nirhaa viimeisimmätkin ilonaiheet. Tappaa ja raatelee palasiksi. Mitä jää jäljelle? Tyhjää ja jokaaamuinen pohdinta; "Miksi mun pitää nousta ylös sängystä?"
Saisinko takaisin onnellisuuteni? Saisinko takaisin sen hyvän ajatusmaaiman jossa mikään ei voinut satuttaa.
"Otat kaiken ittees"
Ai että otan vai?
No otan. Vittu että otan.
Mitä musta on jäljellä? En siedä itseäni, en jaksa sitä mitä musta on tullut. En jaksa olla minä, en jaksa, mutta yritän.
Sillä ainut mitä minulla enää on, on minä itse. Olen valmis kohtaamaan sen kaiken paskan, mitä maailma mun päälle tulee vielä heittämään. En ehkä selviä, mutta olen valmis. Sillä minä olen minä, tästä en muutu. Sirpaleeni kerään maasta, tungen taskuun ja ehkä jonain päivänä kaivan ne esiin ja pistän taas kasaan. Minä sen teen, ei kukaan muu. Ehkä en tarvitse ketään muuta. Ehkä mun kuuluu olla yksin. Ehkä en osaa olla kenenkään omaisuutta. Ehkä oon kieroutunut ja vääränlainen. Ehkä oon allerginen ihmisille. Mutta eihän se haittaa, eihän?
Silti oon tässä, ihmisenä, kävelen pimeetä katua himaan.
On tullu syksy. Yleensä syksy nähdään sellaisena, että luonto leikkii väreillä, maalaa puut kirjaviksi ja tekee jokapaikasta kauniin.
Mutta kaiken sen sateen keskellä, alkavat sormet paleltua. Kasvoilla valuu vesipisaroita.
Ja kohta ei mikään muu ole enään värikästä, kuin ihmisten sateenvarjot, jos edes nekään.
Mieli on jokaisella synkempi kuin muutama kuukausi sitten. Vaatteet vaihdetaan paksuihin ja tummiin.
Peitetään niiden alle se mitä ollaan.
Mutta maailmalta et pääse piiloon. Turha juosta karkuun tai peittää kasvoja hupun alle.
Jokapäiväinen selviytymisleikki. Kuka jaksaa ja kuka osaa kulkea oikeita polkuja. Toiset kaatuu, jää maahan makaamaan. Toiset kaatuu, mutta nousee pian ylös jatkaakseen matkaansa. Voisimpa aina kuulua tuohon jälkimmäiseen.
"Kylmä ku kivi, ei tunnu enää miltään. Vaik mä koitan kyynel ei nouse silmään."
Seison tunnelin päässä, matka on pitkä. Seinillä muistot, tunnelin päässä valo. Valo on onni.
Pystynkö ohittamaan muistot ja siirtämään ne menneeseen?
Sillä vasta sitten minulla on onni.
Olen alkanut taas tykkäämään yöstä, vaikken osaakkaan enää nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti