Ehkä vielä opin.

Mietin liikaa maailman menoa, kaikkea sitä pahaa ja turhaa mitä täällä on. En ymmärrä enää mitään koska ymmärrän liikaa.
Tahtoisin muuttaa pois, tahtoisin aloittaa alusta, jossain muualla. Tuntuu että oon ollut täällä jo ihan liian kauan. On toki paljon hyvää, mutta ihan liian paljon pahaa. Liikaa sitä, mikä saa mut miettimään että mitä mä teen täällä?
Huomaisko kukaan edes jos lähtisin pois, vaihtaisin maisemaa. Enkä tarkoita että haluan kuolla. En nyt, en enää. Saisinko mä uuden mahdollisuuden?

Jossain vaiheessa tuun hukkumaan korviani myöten tän maailman meininkiin. Tähän tapaan elää ja selvitä päivästä päivään. Haluan olla vapaa, kiskoa kahleeni irti tästä paikasta. Haluan löytää vapauden. En halua enää olla kenenkään armoilla, kenenkään käskynalaisena.

Miksen voi päättää itse itsestäni? Miksen voi tehdä valintojani itse. Koko päivän mun päässä on pyörinyt noin kolmesataaseitsemänkymmentäviisi asiaa, enkä saa enää yhdestäkään selkoa. Hukun niihin ja tähän hetkeen. Kuin olisin valveunessa. Päivät lipuu ohi enkä mä edes huomaa sitä. Hetkessä mä herään todellisuuteen ja silloin en voi muutakuin kuluttaa aivojani näillä ajatuksilla.

Miksen voi elää pelkästään öisin? Yöllä kaikki on niin kovin kevyttä, helpompaa. Tosin, vain silloin kun mietteensä päästää leijumaan taivaalle. Ja siellä niitä ei nää kukaan, on niin pimeää ja niin, siinä hetkessä on kaikki. Kun ei tarvitsekkaan ajatella mitään, paino tippuu harteilta ja silloin on kai kaikki ihan hyvin.

Mitä se on kun kaikki on vuorotellen hyvin ja seuraavana taas ihan päin vittua. Veri virtaa kyllä suonissa muttei ole varma onko elossa. Hengityksen voi kuulla hiljaisuudessa muttei ole varma saako happea. Saako täältä ylipäänsä mitään irti mistään?

Olen riippuvainen ihmisistä, vaikken haluaisikaan. Huomaamattani satutan yhtä jos toistakin. Kostaakseni sen, mitä minulle tehtiin, niinkö?
Tarvitsen läheisyyttä, mutten ole varma osaanko ottaa siitä kiinni ja nauttia. Olen varmaan ihan paskana, tympiintynyt itseeni ja kaikkeen ympärilläni. En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä, että mikään oikeasti tuntuisi enää miltään.

Väsyttää antaa ajatusten juosta, väsyttää ymmärtää kaikki tää niin vitun selkeesti.

Mutta niinkuin sä eilen sanoit, tai oikeastaan ehdotit, tiedän mikä tekis mut onnelliseksi. Tyhjä huone, vain me kaksi, maattais lattialla ja poltettais tupakkaa. Ihan liikaa tupakkaa ja ihan liikaa toisiamme. Niin voisimme kadota hetkeksi, ollaa vaan olevinamme.

Haluan pyytää anteeksi maailmalta olemassaoloani. Ehkä vielä opin olemaan minä, ja ylpeä siitä.