Mä elän.

"Me rukoillaan Jumalaa mutta palvotaan saatanaa, joka asuu meissä. Se raatelee ilon ja tekee meistä ruummiimme orjia. Se kiduttaaa meitä ja saa meidät uskomaan, että me ansaitaa se. Me ollaan enkeleitä. Helvetin puutarhoissa tanssivia valkoisia enkeleitä. Kylmää luuta ja vauvannukkaista ihoa. Hymyillen me valehdellaan silmät ja korvat täyteen paskaa. Me vihataan itteämme. Me jumaloidaan itteämme. Me ollaan liian laihoja ja liian lihavia, me ollaa sairaita ja mielipuolia, kuolleita. Me ei olla mitää.

Jumala on valinnut mut. Se on viennyt mut tulen läpi ja hymyillen ohjannut mut veden äärelle. Mä en tiedä miks, enkä haluakkaan. Mun elämä on nyt tässä, sydän tulisia arpia täynnä enkä mä silti ole oppinut mitään. Vaan sen, että miten on pelättävä itseään, sillä kukaan ei voi satuttaa sinua niin kuin sinä itse. Että on vaan rakastettava itseään vähän enemmän ja vähän vähemmän, että voi elää. Huomenna mä lähden matkaan enkä koskaan enään palaa. Mutta vaikka mä juoksen vesien syvyyksiin ja taivaan sydämeen, mä olen silti aina minä. Siksi ainoa, mitä pelkään, olen minä.

Ja mä tiedän, että kaikki alkaa juuri nyt. Että mä olen valmiina lähtöön, vaikka tiedän, että pelkään elämää ja itseäni vielä enemmän. Enkä ehkä koskaan löydä sitä, mitä lähden etsimään. Silti mä haluan lähteä, etsiä, kadottaa, kadota ja unohtaa ja muistaa taas, palata. Mä olen valmis kadottamaan kaiken, mihin uskoin enkä tiedä enään mitään. Mua pelottaa. Mä elän."

Tää teksti onnistuu joka kerta ravistelemaan mua kun törmään siihen puhelimen muistiossa. En tiedä kuka on sen kirjoittanut, mutta musta tuntuu joka kerta kuin se olis tehty mulle ja varmaan monelle muullekkin. Haluaisin todella tietää kenen ajatuksia tuossa on.

Mä elän, hengitän, tunnen. Mä olen ihminen.