Mitä tää on, kun neljän aikaan alkaa tulla jo pimeää? Viideltä näyttää jo ihankuin olis yö. En muistanu et se tapahtuu näin nopeesti. Vuodenajat muuttuu, maailma muuttuu, samoin ihmiset. Tää tuntuu ihan kivalta. Mä kuitenkin pidän yöstä, joten eipä mua haittaa että se tulee näin aikaisin. Pimeys on jokseenkin turvallista. Pimeys on kaunista.
Mä oon kai aukaissu uuden sivun mun elämässä. Ainakaan musta ei tunnu siltä, että kovinkaan moni asia olisi samanlailla. Vaikka ulkona on pimeetä, tuntuu lämpimältä. Varsinkin kun saa kietoa kädet toisen ympärille. Pieneltä ja lyhyeltä tuntuva hetki keskellä katua. Saan seistä sun kenkien päällä koska jätin omani sisälle.
Mä en olis mitään ilman muita ihmisiä, tai näitä maailman ja elämän muutoksia. Muutos on kaunis, se on hyvä. Pimeästäkin löytyy monenmonta valoa, ja pimeässä nämä valot ovat kauneimmillaan.
Kohta on taas niin kylmä, ettei kykene polttamaan tupakkaa jäädyttämättä sormia. Kohta taas kirpeät lumihiutaleet paiskoutuvat kasvoille ja ilma kipristää.
Mä oon muuttumassa. Mä oon muuttumassa parempaan. Mua ei voi estää kukaan, ei mikään. Vastoinkäymiset on tarkoitettu voitettavaksi ja elämä elettäväksi. Aion elää täysillä, tehdä jotain uutta, kokea kaikkea mikä musta tuntuu hyvältä. Ja nyt mä tiedän et mä ansaitsen tän kaiken. Mä ansaitsen tuntea hyvää oloa.
Maailma vasten mun kasvoja. Kirvelee, paleltaa, raapii, sotkee, rypistää. Ei se mua haittaa. Mä hymyilen, mä olen oma itseni enkä pelkää näyttää sitä. Mulla on ollut ja on edelleen, mun omat murheet. Eiköhän meillä kaikilla? Mut joskus musta tuntuu, että niiden avulla mä olen just mä, tällainen, muuttuvainen. Mä oon kasvanut niiden avulla, mä olen löytänyt niiden avulla monta uutta ovea avattavaksi. Taistellut tieni läpi kaiken sen paskan, mitä joku on kiusallaan mun päälleni viskellyt.
Mua naurattaa, mä hymyilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti