Voisimpa vain olla ja lopettaa ajattelun. Voisimpa vain tehdä sitä mikä tuntuu hyvälle. Voisimpa vain osata olla itsekseni. Voisimpa olla riippuvainen ainoastaan itsestäni.
Minä itse teen oloni vaikeaksi, mutta joissain määrin en voi vaikuttaa siihen miltä minusta tuntuu. Heikkenen päivä päivältä lisää ja lisää. Sisälläni hiipii pelko siitä, kuinka kauan jaksan enää.
Kuinka kauan jaksan olla tällainen.
Mistä löytää kourallinen onnea? Mistä saada aihetta iloon?
Mistä löytää syy aitoon hymyyn?
Millä kuivata kyyneltulva?
Olen yksin tässä, yksin itseni kanssa, itsekseni, yksinään. Mikään ei tunnu hyvältä. Kaikki mitä minulla on kaatuu, hajoaa, rikkoutuu miljooniksi murusiksi.
Selkäni takana joku virnistää nauttien tuskastani. Hän kulkee perässäni pitäen huolen siitä, etten löydä ilon aihetta. Johdattaa minua harhaan, tönii väärään suuntaan. Tarttuu minua kädestä, enkä enää välitä..
Millään ei ole enään mitään väliä. Olen hävinnyt taistelun. Olen menettänyt jotain joka merkitsee minulle kaikkea. Nyt voin vain odottaa. Ja se tekee minut hulluksi.
Tänään sain nähdä uuden elämän alun. Kaksiviikkoinen serkkuni nukkuu sylissäni. Se on tyytyväinen, jos saa ruokaa ja rakkautta. Suurimman osan ajastaan se nukkuu. Sillä ei ole murheita maailmasta eikä sen tarvitse pelätä mitään.
Elämä on ihmeellinen, elämä on lahja. Elämästä pitää nauttia, sitä pitää arvostaa. Tänään sen tajusin. Vaikka koko maailma kaatuisi, täytyy vain koittaa jaksaa. Taistele vastaan, vielä kun olet elossa.
Vaikeempi elää, kun kuolla. Mut eläminen kannattaa. Kuolema lopettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti